Pegasos
Helikonin immet
Hippokrene
Najaadi
Jumalten kirot
Sophrosyne
Sankarin uni
Neien surma
Khimaira
Kiusaus
Hornan hovi
Polyhymnia
Tähti-yö
Taivasratsastus
Sankarilaulu
Moirat
Uron uljahan nimi oli Bellerophon.
Hän mies oli muuten moitteheton,
mut joutunut vihoihin jumalien
jo aikoina armahan lapsuuden:
näki aina hän eessänsä tuulentuvat,
vain kuolematonten ihannekuvat,
hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan,
ei sopinut siksi hän muiden mukaan,
oli kuin jokin aina ois ollut poissa;
ei viihtynyt siks isän, äidin koissa,
ei tyytynyt maan hän tyttäriin,
hänen tahtonsa paloi taivaisiin,
näin harhaili yössä ja päivässä yksin
hän vain kera orhinsa ystävyksin.
Pegasos oli orhinsa oivallinen:
hepo siivekäs, saalas Medusan sen,
min kaamein joukossa Kauhutarten
oli katse ihmisen vaivaa varten;
kun Perseus hakkasi häneltä pään,
Pegasos sai syntynsä verestä tään,
oli varsa vauhko se pelon ja kauhun,
oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun,
kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens,
yli kuoleman kuin elon kuilujen ens,
oli ratsuna rajaton, riihaton -
hänet hillitä tais toki Bellerophon.
Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske:
Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske,
sen pilvissä hulmusi harja, tulta
sen turpa tuiski, löi kavion kulta;
toki peljästynyt ei Bellerophon,
vaan huus: "Kuka kuuluisa herras on?
Ja mistä on matka ja minne vie?
Sun ostan, jos liika ei hintas lie."
Hepo hirnahti: "Kuultu ei kummempaa!
Olen sen, joka voi mua ratsastaa.
Mun kotini tuulessa, tähdissä on,
mut hintani murhe on mittaamaton."
Hymys Bellerophon: "Siis oot oma mun!
Olen syntynyt siellä, miss' on koti sun.
Siis oot sinä oikea sankarin hepo,
min hinnaksi liika ei mieleni lepo."
Hepo hirnahti: "Kavahda, onneton!"
Hänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon;
hepo sivulle heittihe, suoraan sen
hän ohjasi, ohjitta suistaen;
hepo karkasi taivaan korkeuksiin,
uros laikahti lietoihin laulelmiin,
hepo syöksyi kuoleman kuiluihin,
mies miestyi viisauden miettehin;
näin kiertäen, kaartaen ylös ja alas,
maan vihreän pinnalle vihdoin he palas.
"Pegasos, olet orhini oivallisin!"
sana samosi ilmojen sankarin,
"jos olet mun orhini nyt ja ain,
kirot ankarat kilpistyy jumalain,
olen onnen mies, olen miekkoinen mies,
mua paina ei kohtalon kolkon ies,
ei houkuta elämän riemut turhat,
ei synkistä syyt, ei rikokset, murhat,
kuin viaton vierin, kuin kuningas kulen,
käyn halki tunnonkin tuskain tulen,
luon lauluista ilon ma itselleni,
saan soitosta lohdun ma sydämelleni,
näin uhmaten unhoa, Sallimusta,
kun kuolen, kolkutan jumalten usta."
Hepo hiljaa hirnahti: "Tunnehan
toki ensin turmiot Salliman!
Oli aamun hetki. Ja Eos nousi
punasormin aalloista aavan veen,
jo joutui, ampui Apollon jousi
maan, metsän, pilvien pimeyteen,
ja niinkuin valkea niitynvilla
tai liljat hempeät Heben vyön
kävi keijut kummuilla kasteisilla,
pois käsin käärien usmat yön.
Loi loitos silmän hän toisahanne:
nous siellä siintävä Helikon,
ja niinkuin Pallahan kultavanne
sen palteill' yhdeksän neittä on;
ne toinen toistansa hiljaa kaulaa,
ne katsoo äärihin kaukaisiin,
ne laulun kirkkahan hälle laulaa,
kuink' kohoo ihminen jumaliin.
"Ah, nuorukainen, on tuumas turhat,
et eloa vältä, et kuolemaa,
sull' eesssä synkät on syyt ja murhat,
sun kosto Salliman saavuttaa;
mut kärsimyksistä nousten, noudat
Olympon korkeimman seppeleen;
kuin joutsen joikuen kuolet, soudat
pois unten laaksohon ijäiseen.
Oot oma meidän. Sun nähdä suomme
me elon synkimmät syvyydet,
sen kultakukkulat etees tuomme,
sen heelmätarhat ja hyvyydet,
saat maistaa maailman kaiken onnen
ja onnettuuden, ah ihmislaps:
me vasta murramme henkes ponnen,
kun olet poikana harmaahaps!
Saat kyllin leimuta lemmen tulta,
saat kyllin riemuita rikostöin,
mut kymmenkertaisen tuskan sulta
me tuimin vaadimme tunnon öin;
sun teemme suureksi vaivaa varten,
voit olla vertainen valtojen,
sun suomme saaliiksi Raivotarten,
ja sitten - särjemme sydämen.
Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla,
mut kerjäläisenä kerran käyt,
on murhe, orpous omaa sulla,
ja mieron liesillä lämmittäyt:
maanpakolaisena harhaellen
sa antaut outojen armoihin,
käyt kynnykseltä sa kynnyksellen
ja kysyt leipääsi kyynelin.
Mut laulun lahjan me sulle suomme
kuin kuolevalle ei konsanaan,
myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme,
mi loitos loistavi maailmaan;
jos vihdoin viemmekin järkes valon,
sun vieläi virtesi suurna soi,
et pääse hehkuista henkes palon,
mi ikiluojia ihannoi."
Tuon kuulee kummana nuorukainen,
tuon kuulee myös koko Helikon,
hänet tempaa hurmio taivahainen:
kuin laulun, miehenkin mieli on!
Hän tahtoo seista jo seppel päässä,
hän oivaa orhia kannustaa,
kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä,
jo allaan häipyvi ahdas maa.
Mut tuskin pilviin hän päästä ehti,
näön hältä päivä jo huikaisee,
ja niinkuin lentävä syksyn lehti
hän alas ratsulta raukenee;
toki ehtii Pegasos häntä ennen,
hänet ottaa sirkuille siivilleen
ja saattaa sankarin maahan mennen
luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.
Hän herää illassa lauhkeassa.
"Miss' oon?" hän kysyy.
Hän on kuin oudossa maailmassa,
mi vaiti pysyy.
Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa:
"Oot siellä, missä mieli rauhan saa."
Hän jälleen silmnsä kiinni painaa;
hänen hyvä on olla,
hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa;
kodin kartanolla
kera siskoin, veljien hän karkeloi,
hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.
Ja jälleen silmnsä suuret aukee:
"Miten tänne tulin?
Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee?
Min kaukaa kulin,
mut miks en mitään muista matkaltain?"
Hepo hirnahtaa: "Oot unhoss' unelmain."
Punertaa aurinko puiden takaa;
se silmäteriin
käy unten urhon, mi maassa makaa,
käy sydänveriin;
ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin
hän kuiskii, hourii töistä sankarin:
"Mies enkö suurimman ollut onnen?
Miten pienempähän
ma tyydyin, mahtaja mahtiponnen,
elon piiriin tähän?
Mun eikö ollut taivahille tie?
Nyt mulla eessä Manan ilta lie."
Pään painaa, katsovi illanruskoon,
mi hiljaa riittyy.
Hän itkee, uppoo jo epäuskoon,
mihin murhe liittyy
sydämen linnun, varhain vaienneen;
niin sanat soivat solinasta veen:
"Ei viel' oo päivies mitta pantu,
ei määrä elon;
tuo tietää taivahan kultarantu:
ei syytä pelon,
sa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon,
viel' eessäs monen aamun rusko on.
Sa riensit riemuin, myös mennös murhein!
Ei ikuisinta
uros aina saavuta uhmin urhein,
ei ihmisrinta
ain ihannettaan ensi päivin, öin,
vaan vasta elon pitkin päivätöin.
Mut koska huomaan sun sankariksi,
mi tahtoo taivoon,
sun nähdä suon ikitähdet siksi,
jos katsot kaivoon,
min iski kenkä orhis kavion,
kun äsken läksit taivaslentohon."
Tuon urho kuulevi nen kumman.
"Ken oot?" hän kysyy.
Hän näkee vain vedenpinnan tumman,
mi vaiti pysyy;
mut huulillaan kuin maljan kultaisen
hän tuntee, nauttii nektarista sen.
Jopa sielu sankarin avautuu,
uros havautuu:
min kultamaljaksi luuli,
se olikin impyen ihanan suu,
jonk' äänen hän äsken kuuli;
kuin lummekukka
laineiden
sen keinuu tukka
keltainen,
ja niinkuin rusko pilvyen
sen palaa punahuuli.
Mut silmänsä suuren, himmeän
kun avaa hän,
se sankarin silmään vaipuu
kuin syytös syyttömän, kärsivän,
kuin rukous ja kaunis kaipuu,
kuin pyytäis hiljaa,
ettei veen
hän taittais liljaa
huvikseen,
vaan virittäisi vitkalleen
kuin jousen, joka taipuu.
Sanat humahtelee hänen huuliltaan:
"Polo poika maan!
Kuin lähde lietona läikyn,
minä pelkään vilppiä, vihaa vaan,
minä maantien tomua säikyn;
oon impi laulun,
soittelon,
myös taltan, taulun
voittelon,
miss' ikään kiista kaunis on,
ma siellä välkyn, väikyn.
Siks' jos oma olla tahdot mun,
kuin oon ma sun,
pidä puhtaana laulus siipi:
monen povehen taiturin tahratun
hämähäkki jo häijy hiipi;
käy tietäs yksin
ennemmin
kuin ystävyksin
ylhäisin,
he sua parjaa kuitenkin
tai pettää, kadehtiipi.
Pegasos vain ystäväs oikea on,
vaka, pelvoton,
joka ei sua koskaan heitä,
vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon,
käy tulen kuin tuulien teitä;
mut koska turtuu
tuntehes
tai synkkä murtuu
sydämes,
mun luoksein saavu murheines
ja helmahain ne peitä!
Sua tahdon ma tuutia tunnelmin
ikituorehin
unen aalloilla armahilla,
sua juotan ma huulin punaisin
ilon paisuvan parmahilla:
jos lienet köyrä,
suortunet,
jos vanha, nöyrä,
nuortunet,
ja vannon, täältä lähde et
hapsilla harmahilla!"
Käsivartensa viileät, valkeat
ylös ojentuvat
kuin kaaret, kuin joutsenkaulat,
hänen kuiskii huulensa hurmoisat:
"Sinut vapauttaa nämä vaulat!
Sun nostan taasen
satulaas,
vien autuaasen
maailmaas,
oot unelmaisi urho taas
ja laveammin laulat."
Alas aaltohon sankari tenhoutuin
nyt syöksee kuin
rajupilvest ukkosen vaaja,
veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin,
oli verkkonsa vetreä, taaja; -
kun sieltä sousi
ilmi hän,
laill' lapsen nousi
leikkivän,
näki tähdet taivaan hilpen,
ol' eessään elo laaja.
Läks sankari elämänretkelleen,
sous laulun kaikki laineet,
läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen,
tuta tahtoi hän alku-aineet,
myös tunki hän sydänten syvyyksiin,
elon ongelmat oppia tahtoi niin,
tuli tuttaviin, suli suudelmiin,
näki maailman kunniat, maineet.
Ei tyytynyt hän tomun maailmaan,
haki kuvaa hän kuolottomuuden,
oli kuullut sen piilevän kuoressaan,
yhä murskasi muodon hän uuden,
pian häll' oli rinnassa rikosten yö;
hän vitsalla orhia virkkua lyö,
hänen mieltänsä murhe synkkä syö
ja etsintä ikuisuuden.
Hepo vihdoin hirnahti: "Houkkako liet?
Ei paeten erkane vaiva!
Se samoo sankarin kaikki tiet,
on nopsempi kuin hepo, laiva;
ja vaikka sun kanssasi pilvihin
ma nousisin laulun lentimin,
ois kaukana onni se kuitenkin,
jota ontoks ei kaihosi kaiva."
Uros vitkaan vastasi: "Tiedän sen,
myös että en ikuisuutta
ma löytäne juhlista jumalien,
siks koitan nyt tapaa uutta:
ma tunnustan haavehet haavehiks,
ma aion nyt iloita ihmisiks,
siell' yhtyä kesti-ystäviks,
missä mielen ei rauhattomuutta."
Luo läksi hän Tirynsin valtiaan;
sai vastaan-oton hän hyvän,
isännältä sai sanan iloisan,
emännältä katsehen syvän.
Mut kohta huomasi koito mies,
miten täälläkin painoi jumalten ies,
ei lepoa leimunnut linnan lies,
hän tännekin toi torajyvän.
Kun vastata valtiattaren
ei voinut hän hurjaan huumaan,
tää joutui raivohon rakkauden,
tää syttyi vihaan kuumaan,
hänet lähetti viestinä Lykiaan,
luo taattonsa, Lykian kuninkaan,
mut pyys sanantuojan tuhoamaan,
isän vihkien häijyyn tuumaan.
Mut mies oli muhkea Bellerophon,
oli saanut hän suuren sulon:
kun astui hän kuningaskartanohon,
ois kulkevan luullut kulon,
niin syttyivät sydämet impien,
enin kuninkahan toki tyttären,
näki kaikki hän kuin läpi terhenen,
tuns tuskan ja lemmen tulon.
Hän riensi rinnoille taaton nyt:
"Ken tuo oli kosija korja?
Monet sulhot suuret on hyljännyt
sun Sophrosynesi sorja.
Jo tunnen: nyt oikea tullut on!
Jos hänest miehen ja puolison
ma saan, olen nuorikko nuhteeton,
olen hälle ma vaimo ja orja."
Kovin kuuli valtias kummissaan
sanat tyttären, muuten tyynen;
ei ollut hän nähnyt milloinkaan
noin riehuvan Sophrosynen.
Hän kutsutti luokseen airuen,
luki kirjehen, mietti vaieten,
jo keksi keinon ja julisti sen:
"Kiven kallihin kalliista myynen.
Hyvä on! Jos lie uros oiva tää,
Khimairan hän varmaan voittaa,
tuon häijyn, mi maatani hävittää,
kylät kylmille autioittaa.
Pedon tuon jos surmaa sankari,
saa Sophrosynen hän palkaksi,
ja puolet valtakuntaani -
hänen kelpaa ainakin koittaa!"
Tytär kuninkahan huus huolissaan:
"Hänet lähetät suoraan surmaan!"
Sydän järkkymätön oli valtiaan:
"Tien osoitan onneen ja surmaan."
Sai tiedon seikasta Bellerophon;
hän koht' oli valmis voittelohon,
vuoks lemmen ei, vaan taistelon,
tuo vaikka veisikin turmaan.
Kuin leyhkä läntisen lempeän,
niin sylke on sydämen lämpimän.
Kuin on suven suuren kukoistus,
niin naisen nuoren on rakkaus.
Kuin ujous on puron ulpukan,
niin punerrus posken on puhtahan.
Niin lemmen tuntehin, tuskineen
kävi neitonen viertä nyt virran veen.
Hän tavata tahtovi armastaan,
joka joella juottavi orhiaan.
Hänen mielensä laaja ja lämmin ois,
jos onnensa uneen hän uskoa vois.
Mut ah! Khimairan hän tuntee tuon,
jok' asuu alhossa Hornan suon.
Niin monen on surma jo sulhaisen
tuo miesten päänmeno hirmuinen.
Näki Sophrosyne, kun läksi nää,
ei puuntunut, kalvennut poskipää.
Meni monta urhoa kuuluisaa;
tään yhden hän tahtois pelastaa.
Tään ainoan, jota hän armastaa!
Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.
Hätä hällä on hengestä sankarin,
siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.
Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin
säde kuuhuen, varjojen tummentuin.
Hän hiipii ja kuulevi kummakseen,
hepo kuinka haastavi herralleen:
"Mitä mietit? Miks olet murheinen?
Sua varmaan miellytä enää en.
Mua silitä et, mua puhuta et,
en tiedä, surret vai iloinnet.
Sun arvaa en sydän-aikeitas.
Toki muistahan kunnon kumppanias!
Myös muista tuo, mikä eessäs lie,
yli estehien sinut siipeni vie.
Ja jos sua painavi tomu ja maa,
voit kanssani taivahat tavoittaa."
Tuo vastasi vitkaan sankari:
"Minä muistelen eilistä untani.
Se oli niin kaunis ja kaamea,
kuin on tulivuoren purppura.
Se oli niin seijas ja hirmuinen
kuin leimaus ukkosen läheisen.
Mitä merkinnee? Toki kertoa
sen tahdon, jos tahdot kuunnella."
Hän vaikeni. Solina virran veen
soi tähti-yössä vain yksikseen.
Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus ...
"Olin niinkuin linnassa
valkeassa,
min joskus nähnyt
jo olin ma lassa.
Mut nähnyt kaukaa
kuin sateenkaaren
tai Hesperiidien
hedelmäsaaren.
Se seisoi keskellä
sypressilehtoin,
sitä aurinko kultasi
aamuin ja ehtoin,
Ja marmoriportaat
vei virralle siitä,
mut koskaan kukaan
ei kulkenut niitä.
Nyt siellä olin,
en tiedä, miten,
en miettinyt: usein
käy unessa siten.
Joku vaatinut lie,
joku vartoi varmaan ...
olin siellä kuin kutsusta
kullan armaan.
Sisäsuojasta jostain
tuon lumotun linnan
kuin soittoa kuulin,
kuin tarua rinnan.
Joku kärsi siellä,
joku siellä suri,
niin nyyhke mun poveni
puhki puri.
Kuin leimaus lensin
ma ääntä kohti!
Kuu kylmä permannon
paasiin hohti.
Ylt' ympäri aukeni
autiot huoneet;
oli kuin ois vainajat
varjoja luoneet.
Kuin kuoleman mahtien
maassa kulin ...
niin vihdoin ma salihin
tummaan tulin.
Pysähdyin, seisoin:
sen kynnyksellä
soi ääni, kuin kannel
se helisi hellä:
"En outo ma lie,
olen ihanimpasi,
kuva kuoloton omasta
sielustasi!
Miks viivyt, mies?
Sua kyllin jo varroin,
sua murhein muistin
ja haavehin harroin.
Minut vapahda vallasta
hirviön, joka
mun muotoni tahraa
kuin saasta ja loka!"
Ma kuuntelin, katsoin,
ma käänsin pääni,
nyt huomasin, mistä
se humisi ääni.
Salin toisella puolla
oli alttaani avoin,
kuunpaisteinen, hohtava
hopean tavoin.
Nojas pylvästä vasten
siell' impi norja,
mut kahlehdittu,
kuin ois hän orja.
Ma huusin: "Varro!
Sun vapahdan varmaan."
Niin kaulassa tunsin
kuin kädet ma armaan.
Ne irroitin, astuin
jo askelen, kaksi -
jalan johonkin tunsin
ma takertuvaksi.
Ma katsoin: mun polvia
halasi jokin
naisrinnoin, mut linnun
kynsin ja nokin.
Vedin miekkani. Silloin
hän huus kuin hurja:
"Kas, naisen tappaa
tuo urho kurja!"
Ma suutuin, ma tartuin
nyt hänehen kourin.
Hän kuiski: "Sua ijäti
halaan ja hourin."
Löin maahan hänet,
ylos kimpos hän jälleen -
kai aamuun asti
me painimme tälleen.
Mut vieläkin rintansa
untuvaiset
kun muistan, ma unhotan
kaikki naiset.
Hänet vihdoin voitin!
Hän kirkuen läksi.
Mut itsekin käynyt
olin kelmeksi.
Ma horjuin, ma hoipuin.
ma vuosin verta -
mua sydämen kohtaan
hän satutti kerta.
Ma katsahdin silloin
sen toisen puoleen,
min hukkuneheksi
jo luulin huoleen.
Mut hän, min vuoksi
sodan sodin ma ylvään,
mua katseli lailla
vain marmoripylvään.
Ei säälinyt, hellinyt
äänin helein,
ei kiittänyt ilmehin
eikä elein.
Vaan riisui kahlehet
kaulaltansa
ja haastoi ja hymyi:
"Se oli vain ansa!"
Ei Sophrosyne nyt enempää
voi itseänsä pidättää,
hän kaislain kätköstä syöksähtää,
on hulluksi tulla aivan;
hän tarttuvi kätehen sulhaisen,
tätä silmihin katsoo rukoillen,
näin virkkavi halki kyynelten
nyt vankina surun ja vaivan:
"Äl' lähde Khimairan kiistahan,
sua vaikka, raukka, ma rakastan,
se tahto on taaton ankaran,
ei koskaan, koskaan minun!
Jos hirviön voittais voimasi,
se oisi suurin onneni,
mut murhe mulla ois suurempi,
jos surma kohtais sinun."
Ja syvään huokaa synkkä mies,
jota paatinen painaa jumalten ies,
mut rinnassa liekkii lemmen lies
vain taruja, taistoja varten:
"Pois luotani, immyt puhtoinen,
sua että erheessä surmais en,
en syöksyisi syyhyn uutehen
ja valtahan raivotarten!"
Tuo vastaa neitsyt valkea,
kuin kuoleman kukka kalpea,
kuin vainaja syytön, soutava
päin ijäisyyden rantaa:
"Mun onneni moinen kuolo ois,
en siks sun luotasi lähde pois,
mut ettet multa sa kuolla vois,
voit mulle sa surman antaa."
Mies katsovi häntä miettien:
tuo lie siis liekkiä rakkauden,
sen kaikuja kultakantelen,
mi kätkevi kuolottomuuden?
Sävelsoiton tuon jos särkisin,
salat ehkä ilmi ma saisinkin,
joit' etsin haavehin hehkuvin
mä äyräiltä ikuisuuden.
Hän vastaa: "Ah, kaunis kassapää!
Khimairako noin sua säikyttää?
Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää,
hänen hurmeensa pilviin purskaa.
Mut muista, kun saapuvaks mun näät,
sull' eessä on itsellä Hymen ja häät,
on lemmen leimut ja myrskysäät,
jotk' onnesi lauhan murskaa!"
Tuo helkähti itku impyen
kuin joiku kuolevan joutsenen,
kuin sointu särkyvän soittimen
tai kilven, mi saanut on vamman:
"Äl' lähde Khimairan kiistahan!
Sua liioin, raukka, ma rakastan,
saat ruumiini kainon, kukkivan
ja sieluni kukkivamman."
Jo pilvehen peittyy kalvas kuu,
hääruusut poskien ruskottuu,
käsi kättä kohtaa ja suuta suu,
pyhä hetki on Hymenin taian!
Niin kuolematonten kuoro soi:
"Se lempi, min Salliman tahto loi,
Vain tähtien heimona heiliä voi,
ei lie se liljoja Gaian."
Ja tahdosta valtojen taivaisten
nyt rannalle neien rakkauden
nous virpi korkea viisauden
ja kauneuden hyveen kainon;
ken siitä oksan otti, hän
löys keinot kestää elämän,
löys lohdut sydämen kärsivän,
sai sielulleen tasapainon.
Sill' aikaa sankari karkaa pois,
kuin jäljissä ois
koko kauhujen kansa vankka,
hän ratsuin vaahtisin ratsastaa,
vaka vaappuvi maa,
tult' iskevi ilma sankka,
ja vaikka hän piukoo pilvihin,
lyö kuitenkin
hänt' tuntonsa raippa rankka.
Jo eessänsä aukee Hornan suu,
hepo kauhistuu:
"Nyt, ystävä, mielesi malta!
Ketä kerran tuimivi tunnon syy,
hän synkistyy,
niin säännyt on Salliman valta;
vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo,
ei rauhaa suo
tää rankaisun ankaran alta."
Mut hurjana huutaa Bellerophon:
"Kenen kohtalo on
näin kytkenyt kiinni Khimairaan,
jos hän sitä välttää, hän väärään
käy,
polun päätä ei näy,
hän hoippuvi harhaan ja hairaan,
mut jos pedon voittaa, hän toipua voi
taas toiseksi, oi,
saa terveeksi sielunsa sairaan."
Hän syöksevi Hornan kuiluhun,
pedon kohtaa, kun
tää nälkäänsä ärjyen yöhön
on lähdössä saalista samoamaan
yli metsän ja maan,
joka-yöllisehen tuhotyöhön;
hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt
hepomieheen nyt
se ampautuu asevyöhön.
Kuin leijona kohta hän karjahtaa:
"Hyvä saalis, haa!
Tulit kanssani kamppaelulle.
Väkivaltaani nousitko vastahan?
Sua varoitan!
Olen turmion tuoja ma sulle.
Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:
väkevämmän on
ens isku, se kuuluu mulle!"
Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen,
toki eelle sen
uron ehtivi raikuva rauta,
tuli tutkaimesta sen leimuaa,
pedon tavoittaa,
ei enää voima sen auta,
alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää;
näin päättyi tää,
oli Horna hirviön hauta.
Ah, ei! Pian hahmossa huikean
pukin puskevan
se sankarin kimppuun täyttää,
on leveä, luiseva otsa sen
kuin tuhmuuden,
kaikk' iskut se kestävän näyttää,
se sokkona eespäin ryntää kuin
yhä voimistuin,
se sarvea kymmentä käyttää.
Päin häntä on voimaton Bellerophon:
hepo pelvoton
toki tuohonkin keinon tiesi:
hän taapäin kääntyy ja potkaisee,
peto parkaisee -
hän sai, mitä pukki siesi!
"Hyvin potkaistu!" huutaa Bellerophon,
"sun kunnia on;
hepo taisi, mit' tainnut ei miesi."
Mut muodossa käärmeen kähisevän
pedon kuulee hän
jo purskuvan kuoloa, turmaa,
kuin kaikki henget nyt häijyyden
ois suussa sen,
kuin kaikki ne suitsuis surmaa;
toki peljästy tuosta ei Bellerophon,
hän voitokas on,
hänet taistelon touhu jo hurmaa.
Hän laulavi: "Viihtynyt milloinkaan
en päällä maan
niin hyvin kuin keskellä vimman;
kun näin minä vastaani kiiltävän
vihan viiltävän,
tulet tuikkivat kiron ja kimman,
taas sain minä sieluni nuoruuden,
sydänsuoruuden
ja urhouden uhmaavimman."
Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään;
mut myrkkyään
kyy ehti jo kyllin valaa:
uron eessä nyt nainen on suloinen,
uros huomaa sen,
hän naista jo lempii salaa,
hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo,
joit' tarjoo tuo -
sydn hällä ja pää jo palaa.
Ja nainen virkkavi naurusuin:
"Minun nimeni soipa on Phryne.
Kuten huomaat silmin sa huikaistuin,
olen sorjempi Sophrosyne;
olen aistien hurma ja armaus
elon pimeän valtoja vastaan,
kun painavi päivien harmaus,
yö, kuolema liioin lastaan.
Olen vaistojen virta ja välke veen,
olen viettien vienous hellä;
mit haavoitti taisto, sen terveeks teen
ma hetkien hempeydellä.
Olen tuokio kiitävän tunnelman,
kisan kultaisen kirjava perho,
kuin morsiushuntu ma huiskahdan,
olen ijäisen ilmiöverho.
Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet,
olet herjannut, hävennyt mua,
minä eelläsi tanhusin elosi tiet,
minä kutsuin ja kiehdoin sua;
sinä peitit mun syömesi syvyyteen,
minä kuplana kultaisna nousin,
sinä heitit mun huolehen ijäiseen,
elonriemuna esiin ma sousin.
Mua turhaan sa väistelet, välttelet,
olen, kaunis, ma kaikkialla,
mut sentään sa konsana saavuta et
mua varsalla vaahtoavalla;
olen vilkahdus, olen välkähdys,
kuva kulkeva elämänpiiris,
jumal-hetken juhla ja helkähdys,
läpi ilmojen väikkyvä Iris.
Joka syksyn ruusu, mi ruskottaa,
joka illan pilvi, mi palaa,
mun lempeyttäni leimuaa,
mun helmaani sammua halaa,
joka meri, mi taivasta heijastelee,
joka manner, mi silmääs kohtaa,
mun vaippani solkea somistelee,
mun hopeavyötäni hohtaa.
Sa luulet mahtavas maailman,
kun tunnet sa tahdon ja taiston;
nyt tunne - niin sua armastan -
myös vallat vietin ja vaiston!
Naiskauneuden, naisrakkauden
rajutuulet sun tuntea annan,
kunis armoille Moirain ylhäisten
sinun sielusi kartena kannan."
Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois
kuin aalloilla valkea vahto,
mut oli kuin myötä sen vierinyt ois
myös sankarin tarmo ja tahto:
hänen ruumiinsa rautainen raukeaa,
saa sairaus hiipivä sieluun -
hän ratsua raisua kannustaa
ja syöksyvi Hornan nieluun.
Luo viedään hän Hornan valtiaan,
tää tytärtänsä kiittää:
"Jo tuonut mont' olet lasta maan,
mi täällä nyt sukua siittää,
mut tuonut sa konsana tämän et moista,
niin uljasta, armasta, aurinkoista.
Vähän meitä hän vielä kuin vierastaa:
lie outoa hälle lika!
Mut viikon kun täällä hän viettää saa,
pian sielultaan hän on sika;
hänet syötämme, heitämme sikojen seuraan,
hyvän hänestä juotamme juhlateuraan.
Kai ensin hälle sa karkeloit,
jos armaakses hänet aiot,
hänet sitten hulluksi haltioit,
alakärsäksi käännät ja taiot,
ja varmaan hän röhkivä meille on monta
häävirttä ja kuoroa kuolematonta.
Mut orhinsa korskuvan, ylpeän
panen lantakuormien vetoon,
siks kuin on vanha ja vaivainen hän
ja kepertyy Manan ketoon,
näin heistä kun hyötyä, huvia saamme,
alamaisia olkoot he mainion maamme."
Hän viittaa sankarin lähestymään;
tään katse ympäri kiitää,
Khimairan on vain sulot silmissään,
mi permannon palkkeja liitää
kuin liehuva liekki, kuin lempivä liha,
kuin alaston, armoton, viiltävä viha ...
Hänen lanteensa läikkyy ja lainehtii,
hänen rintansa nousee ja vaipuu,
hänen varpaansa väijyy ja vaaneksii,
hänen vartensa kaarena taipuu,
kuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu,
sen latvassa huultensa hehkuva valmu.
Uros enää ei paikkaa, sen kansaa nää,
hän näkee yksin Khimairan,
mi Phrynen hahmossa viehättää
hänet teille nyt tenhon ja hairan,
mut juuri kun silmänsä tulena tuiskii,
hän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:
"Mitä arvelet? Eiköhän kannattais
tuo kauneus laulua uutta,
joka varjohon virtemme vanhat sais,
sois aistien kuolottomuutta,
ja kiittäen auvoa kiitävän hetken,
ihannois ikirientoa ihmisen retken?"
Uros päätänsä nyökkää. Hän kitaran
saa,
sen koskee kielihin soipiin,
sävel outo Hornassa ouruaa,
käy miesten mieliin ja koipiin,
soi naisten naurussa, kantapäissä;
pian kaikki he hyppii Khimairan häissä.
Hänet saavansa jos ivasaaliikseen
oli luullut Hornan vki,
heti huomas he herransa erehtyneen:
runoniekan he hänessä näki,
mi soittanut, laulanut lailla ei sian,
vaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.
Hän lauloi, kuink' elon armaus
kuin virta vierivä haipuu,
jää jälkeen vaan kukan kuihtumus
ja murhe ja muisto ja kaipuu,
mut sentään on elänyt, laulanut iki,
ketä kerran Khimaira on liikkunut liki.
Hän lauloi, kuink' ilot ihmisten
ovat laatua, muotoa monta,
yks niistä on yksin taivainen,
sukukuntaa kuolematonta,
on lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo,
kun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.
Hän lauloi, kuink' ovat onnelliset,
jotk' onnensa omaksi saavat,
ei sentään hukkahan huoannehet
joille lemmestä jää vain haavat;
kas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta,
kenen kättä Khimaira on koskenut kerta.
Hän lauloi - laulusta kiihtyen
Khimairan kimma nyt laukee,
hän heittää huntunsa viimeisen,
hänen sylinsä sykkivä aukee,
ja kuumemman kuin aron polttava tuuli,
saa suudelman hältä nyt sankarin huuli.
Huus huohottaen nyt valtias:
"On syntynyt Orpheus uusi!
Jos tahdot mun tappaa laulullas,
tuki suusi ja korjaa luusi!
Mut jos sävelsurmalta säästänet minut,
hovirunoilijakseni nimitän sinut."
Tuo tuumi sankari tuokion, kaks,
hänen silmnsä siirtyi Khimairaan:
"Ma Hornan jään hovirunoilijaks,
teen terveeksi sieluni sairaan,
elon entisen toivot ja muistotkin epään,
Khimairan kun lempeän vierellä lepään!"
Kakskymmentä vuotta
jo ollut on
Khimairan kahleissa
Bellerophon,
hän tuskin tuntevi
itseään,
ei muista entistä
elämätään.
Mut lupaustansa
ei Runottaret
ole unohtaneet,
ei pettänehet:
kuin muinen, mahti
on harmaapään,
säen outo on
hänen silmissään.
Siks uskoo hän itse
vieläkin,
ett' on hän heimoa
sankarin,
ett' istuu hän täällä
vain iltikseen,
kuin Herakles orjana
Omphaleen.
Eik' enää hän huomaa,
ett' aistien
hän vanki on, vallassa
vaistojen,
jota itse Khimaira
jo halveksii,
hovi Hornan riemulla
tervehtii.
Ties, kuinka ois
hänen käynytkään,
tarun tähän jo päättyä
täytynyt tään,
jos säälinyt häntä
ei Helikon ois,
Polyhymnia vieno
ei viitannut pois.
Tuli kerran keskelle
juhlien
tää hahmossa Hornan
neitosen,
hänet hurmasi silmin
hän syntisin,
mut kanssansa tahtoi
taivaihin.
Näin lausui: "Lapsesta
asti lien
ain halannut kukkia
taivas-tien,
vain sille mun lempeni
leimuta voi,
ken niistä kiehkuran
päähäni toi.
Ja lapsesta saakka
jo sankarin
näin unessa haavehin
hehkuvin,
mi vieläi sen seppelen
tuoda vois,
hän ellei himmennyt,
hävinnyt ois."
Tuon kummana kuulee
Bellerophon,
se soi kuin kuiluista
kohtalon,
hän neittä katsoo
ja kauhistuu:
Polyhymnia onhan
se siveä-suu!
Miten keskelle Hornan
hovia on
tuo joutunut joutsen
kuolematon?
Hän untako näkee
nyt valveillaan?
Kuink' astunut taivas
on alle maan?
Hän muistavi, kuinka
jo vanhastaan
oli kiintynyt hän
Polyhymniaan,
miten rakkain neidoista
runouden
tuo hälle ol' immyt
ijäinen.
Siks, kuin meren saartavi
myrsky-yö,
nyt häntä tuska
ja häpeä lyö,
ja kuin yölongat
ukkosen,
urat kaartuvat urhon
kulmien.
Jo salama pilvestä
singahtaa:
"Ken arvokas on,
hän seppelen saa!
Mut miksi et tullut
sa ennemmin,
kun taistelin, eksyin
ja epäilin?
Nyt vain olen uupunut,
vanha mies,
jota paatinen painaa
jumalten ies,
jo jäähtynyt henkeni
hehku on,
lien outo jo uhmaan
ja taistelohon.
Mut kun sinut näen
taas silmissäin,
kun soi sun äänesi
helkähtäin,
ma nousen taas,
sun tahtos teen,
tuon sulle taistoni
seppeleen."
Ja niinkuin vuori,
kuin harmaa paas,
hän kasvoi mittaansa
täyteen taas,
ja kuin lukinlangat
haurahat
Khimairan kahlehet
kirpoavat.
Hovi Hornan huutaa:
"Hän hullu on!"
Päälakensa koskee
jo laipiohon.
Polyhymnian käteen
hän hiljaa käy,
salin poikki samoo,
hänt' enää ei näy.
Kohos korkeuteen
Polyhymnia,
ei viipynyt sankari
Hornassa,
hän orhinsa oivan
viheltää,
pois rientää kuin tuli,
kuin tuulispää.
Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.
He siinä vaieten seisovat
kuin vainajat,
kuin patsahat,
monet muistaen muistot suloisat,
monet toivot, noussehet taivoon.
Ja sankarin tippuu kyyneleet:
"On vaienneet
kesän kaikki veet,
myös Lähtehettäret mykistyneet
ja karkelot kauneustaikain.
Vain tahto tieni nyt ohjatkoon!
Ma valmis oon,
käyn taisteloon,
en enää kuin voittoon, vaan tappioon
vuoks armasten nuoruus-aikain."
Mut kylmyys kyynelet jäätävi,
surut häätävi,
hänet säätävi
vain haaveensa hyisimmän urhoksi,
jolle outo on onni ja kaipuu.
Hän vaipuvi vaivaansa miettimään,
hepo vierellään
luo tunkee pään,
kuin hyytäisi hänenkin elämätään,
joka hyödyttä tyhjiin haipuu.
Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon:
"Miten laita on
runon Pegason?
Hänet kerran tunsin, hän pelvoton
oli kumppani vaaran tiellä.
Mut lie jo rampa ja raihnas hän;
hän hämärtyvän
näki elämän,
veti kuormia Hornan hirveän,
lie voimansa voipunut siellä."
Hepo hiljaisesti hirnahtaa:
"En ratsastajaa
ma toista saa,
en rohkeampaa, en raisumpaa,
kuin Bellerophon oli ennen.
Mut häntä painoi jumalten ies,
hän paljon sies,
lie mennyt mies,
lie kuollutkin jo kukaties
hän vuosien pitkien mennen."
Tult' iskevi silmä sankarin:
"Liet sinäkin
kuin minäkin,
mut kerran sun tavata tahtoisin
taas taivaalla, auringon alla.
Ne, luulevat, ett' emme jaksane,
pilapuhett' on se:
me jaksamme!
me pilkalla pilkan maksamme
tai kuolemme kunnialla."
Hepo hirnahtaa: "Uros uhmaava!
Mit käsket sa,
sen täytän ma,
jos tunnenkin, ett' on se kuolema -
toki tautihin ei, ei vaivaan.
Se olkohon kuolema vaivaisien!
Sun päähän vien
ma taivas-tien,
niin totta kuin untesi orhi lien
ja tahdot sa nähdä taivaan!"
Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen.
Käy viiltäen
läpi jäsenien
kuin jäinen henkäys ijäisen,
kuin halla, mi surmaa haaveet.
He kumpikin lähtehen veestä juo;
on kylmä vuo,
värisyttä tuo,
he virralle viimeisen katseen luo -
ja lähtevät niinkuin aaveet.
Mik' on ilmassa jyske?
Mi pilvissä ryske?
Mi taivaankannella kauhu?
Mies orhilla kiitää,
kuin lintu hän liitää,
ylt' ympäri liekki ja sauhu.
Hän Kuusta jo jatkaa,
Mars-tähtehen matkaa,
hän tähdestä tähtehen karkaa,
on kuin valovyössä
hän vyöryisi yössä,
ei muistaisi Maaemo-parkaa.
Hän rientää, hän ryntää,
kuin aura hän kyntää,
kuin Kointhti itse hän koittaa,
hepo henkivi tulta,
uros kiiltää kuin kulta -
ah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa!
Hän laulaa: "En onnen
mies ollut, vaan ponnen,
en voiton, vaan taiston ja tarmon,
jumal-liekkien hulmat
myös tunsin ma julmat,
en valtoja sälin, en armon!"
Soi taivaalla kumu,
käy huiske ja humu,
valot suuret ja pienet jo suuttuu:
"Ken on hepomiesi?
Lie hullu kentiesi?"
He itsekin hulluiksi muuttuu.
He hyörii, he pyörii,
he jäljestä vyörii,
hevon harjasta kiinni he rippuu;
hepo korskuen karkaa
kuin kuoleman sarkaa,
taas vainoojat tielle jo tippuu.
Ja sankarin soitto
soi lieto ja loitto:
"Pian, Juppiter, valtasi vaipuu!
Olet ihmisten turma,
titaanien surma
pian taivahat tahtooni taipuu.
Ma heimoni nostan,
Prometheun kostan,
ja valtasi vaipuvan tuhkaan
ma pystytän toisen,
mun mieleni moisen -
sua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!
Minä Hornasta tulen,
kuin tuomio kulen,
kuin rankaisuraippa ma laulan!
Minut hellänä näki
vain hellyyden väki,
mut muilta ma katkaisen kaulan.
Väkivaltaiset murskaan,
mut säästän vanhurskaan,
teen kullekin oikeuden mukaan:
olen sellainen, miksi
kukin uskoo mun, siksi
mun voimaani vältä ei kukaan."
Hän laulaa, hän soittaa,
hän syöksee, hän voittaa,
jo Helikon hempeä säikkyy;
Runotarten jo rukkain
väri poskien kukkain
kuin kalma jo kalpeena väikkyy;
kuin kuolon on kuilun
ään' Euterpen huilun:
"Menet meistä jo loitolle liian!"
Eraton sydän sykkää
vain murhetta mykkää,
kädet tuskasta vääntyy Thalian.
Mut kuin elon pirtain,
kuin kultaisten virtain,
Polyhymnian soi sävelhyrsky
yli yön valosaarten,
ali taivahan kaarten,
ei kuin kivun, kyynelten tyrsky,
vaan kuin elon vaikeus,
kuin haaveiden haikeus,
kuin kauneus sankarin murheen,
tai kuin suru neion,
mi sulhon ja veion
isänmaalle on uhrannut urheen.
Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa:
"Ei maan päällä kahletta,
pilvissä paulaa,
mitä katkoa voisi
ei kauneuden kaipuu,
kuin Okeanos joka
nousee ja vaipuu;
kuin ylpeä, purppura-
purjeinen laiva,
niin aaltoja kyntävi
sankarin vaiva,
veet valtavat, lyijyiset
lyö emäpuuta,
karit karttaa hän, seuraten
päivää ja kuuta,
ja vaikk' yli kannenkin
karkaa jo vahto,
on valkama varma
kuin ruorissa tahto.
Ja kuin vähä tähti,
mi välkkyvi yössä,
on yksilö maailman
tuskassa, työssä,
hän rientää, hän ryntää,
hän sammuu, hän haihtuu,
ei Henki, mi maailman
mahdiksi vaihtuu,
ei parhain, mi etsijän
askelet johti,
pyhin ei, jota astui
ja pyrki hän kohti,
vaan kuin valojuova
käy kannella taivaan,
niin jälkensä jää iki
ihmisten vaivaan,
jumaloit' yhä juhlien,
suuruutta siittäin,
viel' uhmassa taivahan
valtoja kiittäin.
Näin urhon, mi miekkaa
ja kannelta kantain
kuin aurinko nous yli
maailmanrantain,
mi lens yli paikan
ja piirin ja rajan,
kuin lempi, kuin leimaus,
ahtahan ajan,
hän, ääretön, rientäjä
riemua vailla,
hän, määrätön, uhmaaja
ukkosen lailla,
joka näytti, min ihminen
maan päällä mahtoi,
maan alla ja taivaalla,
koska hän tahtoi:
hän suur' oli erheissä,
sankari töissä,
nyt tähtenä kiitää
hän kaikkeuden öissä.
Ma seppeltä hältä,
maan lapselta, anoin -
Se tähtien tarhoista
poimi! ma sanoin;
hänet nähdä mä tahdoin
taivaalla kerta,
niin totta kuin hän oli
sankarin verta,
niin totta kuin häntä
ma rakastin, raukka;
minut säikäytti äsken
jo orhinsa laukka,
ei enää, hän vaikk' ijät
kiitäisi tälleen,
ei konsana koituisi
maan päälle jälleen,
hän on mun, hän on mun,
minun lempeni vuoksi
hän läksi, hän poistui,
ei palaa mun luoksi!"
Polyhymnia urhouden
uskoa laulaa;
hänt' itkien, säälien
siskonsa kaulaa,
sanan lohtua montai
on Melpomenella,
vain tanhunsa tenho
on Terpsikhorella,
sen hurmalla siskon
hän huolta nyt lientää;
mut laulu, mi taivahan
rantoja rientää,
vie tähtihin outoihin
viestiä uutta,
miten kaipasi kuoleva
kuolottomuutta,
kuink' kuolottomalle
hän lempensä antoi
ja kuink' iki-immyt
kaihonsa kantoi.