ELÄMÄN KOREUS
Kiinni riipun elämässä
kaikin vaistoin, kaikin taistoin,
vaikka kaikki tuskat tunsin,
vaikka kaikki maljat maistoin.
Tartun elon sorjan tukkaan,
pidän kiinni enkä päästä,
sääli muita en, en itse
myöskään itseäin mä säästä.
Kiitän joka tuokiosta,
kiitän Sallimusta syvää,
minkä elää vielä salli,
minkä antoi pahaa, hyvää.
Teen sen itsetietoisesti:
rikon taikka kärsin, - kestän,
noin ma pelon peikot torjun,
noin ma kuolon kauhut estän.
Tiedän, että sorrun, sentään -
taikka kenties juuri siksi -
elän suurta sunnuntaita,
tunnen kaikki kaunihiksi.
Kenties juuri siksi mulle
taivaan tuliruskot palaa,
etten eespäin enää toivo,
etten taapäin enää halaa.
Tässä seison enkä taida
muuta: tällaiseksi loi mun
aika, ijäisyys ja luonto
suuri, joka elää soi mun.
Pyydä anteheks en mitään,
mitään en ma anteeks anna,
olen niinkuin luonto itse,
joka lausuu: kärsi, kanna!
Harmetkohot hapset, menköön
selkä poikki taakan alla,
sentään elämää ma laulan,
kiitän miellä kirkkahalla.
Hyvät herrat, kauniit naiset,
kyynelin ma täältä lähden,
itken niinkuin syksy-ilta
peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka
tähteäni omaa tätä,
elon joka ilmausta,
maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon
kerran elämästä tästä:
ikihyvästit kun heitän,
vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon,
turhaan mulle huntus nostat,
tiedän, että kuolen silloin,
koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni,
umpiluomin uskon sinuun,
rinnoillesi pääni painan,
tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa,
nähkää onnellista kahta,
jotka punapursin soutaa,
joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla,
tähkät täyteläiset häilyy,
riemut rypäleinä tiukkuu,
päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi,
koska sopii sorja raiku
siihen, mist' on miesten retki,
missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto,
sulle soitan, sormet liitän,
lumosit mun lasna kerran,
siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla
taida enkä tahdo, - helmaas
suutelen ja kuolen, vaivun
valheesees ja kuvitelmaas.
(24.1.1915)
Naissaaren niemessä valkea paas
merimiesten merkkinä loistaa,
karit ympäri sen monet purret kaas,
taru koitojen kohtalot toistaa,
Se nousee aalloista pystypäin
kuin nainen valkearinta,
se huutaa hurjana myrskysäin
kuin pyydettään palavinta,
Mut kun meri heljänä heijastuu
ja loivina laineet läikkyy,
kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
merenkultana varsi sen väikkyy
Tuo silloin laineilta laulu soi:
"Ain ollut hän ei kivi kuollut,
hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
hän myös on lempinyt, huollut,
Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
hän rannalle rientäen juoksi,
hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
hän kutsuvi armasta luoksi,
Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
hänen varttansa kuohut kaulaa,
rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
taas lempeä vienoa laulaa,
Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
nyt vain hän on valkea paasi,
monet toivehet, itse toiveheton,
hän ympäri yössä kaasi,
Mut kun suvi saapuvi suloinen,
veri jällehen paadessa vertyy,
hän muistaa lempensä muinaisen,
hänen mielensä kauas mertyy,
Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
ah, Herra armias auta,
pian haahdet aalloissa huppeloi,
pian pinnalla tuhto ja lauta
Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
jok'ei armahda, sääli, ei säästä,
joka surmaa sen, keltä suukon saa,
joka ei elin-aikana päästä,
Hän laulaa loihtua lemmen sen,
joka polttaa, polkee ja tallaa,
kodit korkeat jättäen kylmillen,
mökin liedelle kylväen hallaa,
Ja siks moni poski kelmenee,
moni kauhistuu uros aimo,
kun huolensa ilmi huokaisee
Naissaaren valkea vaimo,
Ruuhessansa liki kaislarantaa
istuu korpraali ja everisti,
vanhat kumpikin ja kuulunehet
kerran suomalaiseen ruotuväkeen;
kummankin jo harmennut on hapsi,
kummaltai jo paras miehuus mennyt,
mutta viel' on tuima silmän tuli,
huulten viiva vinha kummallakin,
jos ei onkeen iske ahven, koska
toinen kalan venheeseen jo veti.
Näin he istuneet on kaiket kesät;
everisti kaupungissa asuu,
mutta joka suvi sieltä saapuu
huvilaansa, päähän Huhtaniemen,
kalastamaan vellamoisten karjaa;
korpraali on kotimiesnä talvet.
Kalastetaan karit järven kaikki,
joka lahden soppi soudetahan,
riidellähän riipan laskennasta,
kummalle se purren puolle pannaan;
toisen onkea jos nyppäisevi,
toinen ehdottaa jo ensi paikkaa,
siihen taas ei suostu toinen; sentään
jousta liiaksi ei jännitetä,
ettei rikkuis kalarauha kaunis.
Näin he istuneet on kaiket kesät.
Mutta saunarantaan saavuttaissa
saalis tuiki tyysti punnitahan,
tirkistetään, tarkistetaan, viedään
kirjaan, jota everisti pitää -
koko saalis ynnä suurin kala;
kumpainenkin hyvin muistaa, kuka
sen on saanut, mutta vait on toinen
kateudesta, ylpeydestä toinen;
vihdoin tuutingin on tunti pyhä.
Everisti kuistillansa istuu,
pitkää piippuansa polttelevi,
katselevi kaukometsän rantaa,
maistaa maljastansa silloin tällöin;
korpraalipa kyökin akkunassa
avoimessa haikujansa vetää,
samoin katselevi kaukometsään,
samoin maistaa joskus maljastansa;
häiritse ei hiljaisuutta kukaan.
Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän
viime puna iltapilveen peittyy,
järvi peilityynnä kimmeltävi,
raksahtavi rantalehdon rastas,
polskahtavi hauki ruohikossa,
kuuluu kauempata koiranhaukku,
aironsounti viiden virstan takaa;
eikä sitten enää kuulu mitään.
Näin he istuneet on kaiket kesät.
Mutta silloin juuri murhe saapui:
kerrotaanpa, kesä muuan tuli,
korpraali ei ollut entisellään,
käynyt hält' ei syönti eikä sounti,
usein unhotti hän airon aivan,
päästi pitkänsiiman purren alle,
vaarin ottanut ei, vaikka koho
kokonaan jo veden alle painui.
Tuumi everisti: "Vanhaks tullut
on jo Matti, honkiin horisevi,
mutta niinhän käypi meidän kaikkein."
Mietti noin, ja koki miestä sietää.
Mutta kerran, koska Matti hältä
sotki sotkuksihin ongen parhaan -
synti suurin kalamiehen, jonka
tekee tomppeli vain tottumaton -
jaksanut ei sisuansa suistaa
enää everisti, vaanpa ärjäs
hälle silloin vihan-vimmoissansa:
"Matti p-le! Sua lempo riivaa!"
Vastannut ei Matti mitään, siiman
selvitteli seikkaperäisesti,
pani onkehensa uuden lieron,
siihen sylkäisi ja viskas veteen
alakuloisena kulmiltansa,
sitten vasta verkalleen hän virkkoi:
"Taitaa lempi riivata ei lempo,
sattua voi vielä sotkus vyyhteen."
Eikä everisti ymmärtänyt,
katsoi vain kuin miestä mielipuolta.
Mutta aamunapa muutamana,
juur' kun oli kalaanlähdön aika,
juhlatamineissaan Matti oli,
univormussansa muinaisessa,
tehden kunniaa, kun kuistillensa
huonehestaan everisti astui;
hymyhuulin siinä Matti seisoi
selkä suorana kuin nuorukaisen.
Sanat virkkoi: "Jumal' antakohon!
mutta mielin tästä naimisihin."
Langennut jos oisi kansi taivaan,
Luojan manner luja järkähtänyt,
kuu ja päivä radoiltansa ratki,
talon katto, seinät siirtynehet,
ei ois everisti hämmästynyt
kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen;
taapäin astahti ja miestä katsoi
hän kuin kummitusta kotvan, sitten
Matin muistain mielipuoliseksi
naurun kaikuvan hän päästi, kysyi:
"Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?"
Vastasipa vakavasti Matti:
"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,
viime yönä kaikki kaupat tehtiin."
Täytyi uskoa jo miehen sanaan,
tuiki totiselta näytti Matti,
epäillyt ei everisti enää,
veti kerran kaksi viiksiänsä,
takaisin hän portahilta pyörsi
jalkaa polkaisten ja ärjähtäen:
"Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!"
Vastas Matti: "Jumal' antakohon,
pyydän viikon pari virkalomaa."
Yksinään nyt everisti istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa,
yksin puhisee ja puntaroipi
saunarannassa hän saalistansa,
josta iloa ei hällä enää,
koska kadehdi ei tuota toinen;
yksin totiansa nyt hän maistaa,
miettii ainoata arvoitusta,
joka yöt ja päivät päässä pyörii:
"Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla
miehen mieli silloin naimisihin,
kun on kesän paras ahven-aika?"
Eikä päästä voi hän pulmastansa.
Usein miettii tuota yöhön myöhään,
katselevi kaukometsän rantaa,
päivän peittyessä iltapilveen,
järven peilityynnä kimmeltäissä,
raksahtaissa rantalehdon rastaan,
polskahtaissa ruohikossa hauvin,
kuuluessa koiranhaukun kaukaa,
aironsounnin viiden virstan takaa;
miettii, miettii, eikä keksi mitään.
Joku nousee aatos nuoruudesta,
elämästä elämättömästä;
hetken heijastuu ja jälleen haipuu.
Mutta kauan kamarissaan vielä
everisti kahtakäteen astuu.
Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.
Mutta aamunapa muutamana,
kuistilleen kun everisti astuu,
taas on onkitamineissaan Matti
siinä kuin ei ollut oisi mitään;
katsahtavi everisti häneen,
mutta kysymättä mitään, mennään
rantahan kuin ennen, käydään ruuheen
niinkuin ennen, päivä ongitahan
niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan
toisen mieltä kysy, kuulostele;
saavutaan kuin ennen saunarantaan,
puhumatta saalis punnitahan,
vaan kun tullut tuutingin on tunti,
everisti kuistillaan kun istuu,
Matti avoimessa akkunassaan,
eellimmäinen päätään kääntämättä
sanan vihdoin virkahtaa: "No Matti?"
Matti silmin tuimin tuijotellen
posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu:
"Petti, p-le, kuin naiset pettää,
vaikka hälle varmat kihlat annoin!"
Sellainen se oli Saaren Sanna.
Kerrotaan, nyt everisti nousi,
täytti ensin itsellensä lasin,
toisen Matille ja niitä yhteen
kilahutti, vakavasti virkkoi:
"Tervetuloa taas miesten joukkoon!"
Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
"Kaunis sentään oli Saaren Sanna!"
Everisti laatuisasti lausuu:
"Viekkaus on nimi vaimon; paras
että ijäks siitä sillä pääsit."
Matti vastaa: "Jumal'antakohon,
vaan on hyvä everistin haastaa,
tuntenut kun ette vielä koskaan
ensi rakkauden tulta pyhää!"
Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.
Mutta uuden aamun tullen istuu
ruuhessansa liki kaislarantaa
jälleen korpraali ja everisti,
viekoitellen vellamoisten karjaa;
taas on Matti ennallaan kuin muinen,
onkeaan kuin palokärki sihtaa,
pääse hält' ei enää pitkäsiima,
unhotu ei airo eikä koho;
taas on ilo everistin saada
kala taikka toista kadehtia,
hältä kiistää kiviriipan paikkaa;
eikä tuosta hetken häiriöstä
enää elin-ajassaan he puhu.
Näin he kalastavat kaiket kesät.
Kesken kesää syksyn valju valta;
hohkaa kylmän henki kaikkialta,
hallatuulen hammas luihin puree,
metsä, järvi murheellisna suree,
saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
puhuu kuolemaa jo puiden tohu,
uhkaa kadotusta korven kohu,
aalto lyijynraskas rantojaan
huuhtoo ikuisilla huulillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun;
vana kertoo orvon onnentarun,
joka tuskin päästen päivänkukkaan
kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan,
vaan ei sentään elämästä laannut,
vaikk'on vuosia jo maassa maannut,
kulkee kummitellen ihmismaita,
muistaa aikojansa autuaita,
joskus laikahtavi laulamaan
kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa
ikävässä ikiharmajassa,
järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy,
tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy;
ah, ne päättyi elon juhlapäivät,
autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät,
pulmain päästely ja kummastelu,
kunne joutunut on lapsen lelu,
mietiskely, miksi inehmoin
elonlangat niin on, eikä noin.
Jälkeen aamu-usmien
järvi hopeoituu,
päivätönnä päilyen
koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus,
rannan viita viilee,
kummallinen hiljaisuus
syvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevat
kaukaa siellä täällä,
käy kuin aallon unelmat
virit vetten päällä.
Harras niinkuin ystävän
taivahan on tuntu,
vaihtuva kuin elämän
kaukometsän huntu.
Sataa munkin mielehein
hopeainen seule,
kaartuu kautta aatostein
samettinen neule.
Niinpä hunnun alle jään,
sillä peitän pääni,
uskon yhteen ystävään,
yhteen elämääni.
- Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?
"Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet."
- Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet?
"Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet."
- Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat?
"Ett' immet jo Salliman anteheks suovat."
- Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu?
"Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu."
- Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu?
"Sun että jo häipyvi silmies sumu."
"Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran,
näin tuntea itsesi, tuntea Herran."
Ja jos vähän mulla vain aikaa on,
mun mieleni kaari on mittaamaton,
taas riennän ma riemuun ja huoleen;
ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt,
mut kauniimmat vaativat ihmisten työt
mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua,
mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua,
jos tartunkin sauvaan ja viittaan;
menen matkaani hattua heilauttain,
kun säilyi mun sieluni vapaus vain,
vähät muusta ma maan päällä piittaan.
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin,
kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin,
elinkautinen valtasi vanki;
mut aamu kun koitti, se armahti lastaan,
sain voiman ma taistella rauhaani vastaan,
näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen,
mut ett' ero oisi niin tuskallinen,
ei arvata saattanut kukaan;
ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään,
mut ennen kuin loihtusi lankahan jään,
vien kultaiset muistoni mukaan.
He asuivat kaikessa rauhassaan,
he raatoivat, tekivät työtä,
tulet hehkuvat heidän tehtaissaan
ylt'ympäri valkaisi yötä;
he padoin sulkivat valtameren.
Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren,
jota pellot poljetut huppeloi,
mi huutaa, min huuto taivohon soi?
Laps siellä nyt itkee taattoaan,
emo miestänsä miekkavyötä.
Tääll' lepäävät arki-askaret,
maa nauttivi joulurauhaa,
kyläteillä kaikuvat kulkuset
vain lapsuus-iloa lauhaa;
siellä soi sota täydellä voimallansa,
koko kansa on häädetty kodeistansa,
ei rauhan, vaan kuolon enkeli
yli talvisten tannerten kulkevi;
siell' lepää myös arki-askaret,
mut tykkien jylinä pauhaa.
Meille oikeutta, totuutta opetetaan
ja ijäistä ihmisyyttä,
miten miekkojen asia päällä maan
on suojata syyttömyyttä;
siellä itse on oikeus kattoa vailla,
monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla,
yli kumpujen käy kuin huokaus:
ei koita kansojen vapautus!
Siellä miekan oikeutta opetetaaan,
miten kansa kuolevi syyttä.
Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat
vilun pohjolan viitojen yllä,
te Karman korkeat taivahat,
sen näätte ja kuulette kyllä,
väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut,
tää tähti, tää tähti on hulluksi tullut,
te sinne kauneimmin kaartukaa,
missä raunioina on rakkain maa;
tänä yönä on tähdet kirkkaimmat
polon Belgian kenttien yllä.
Sata vuotta sitten: Napoleon
ja Metternich, Pyhä liitto,
ei unhotu Waterloo, Wellington,
ei Moskovan surmaniitto,
ne painuivat maahan ja hurmeeseen,
ne nousevat aikojen takaa
kuin muistelot murheiden, vapauden,
kuin kansojen vartio vakaa.
Ne sortui ne soturit urheat,
se kaatui se vanha kaarti,
mut raukesi pilvetkin raskahat,
jotka Europan taivaan saarti,
jos hukkuikin hankihin Grande armée,
jos Vive l'Empereur ei soinut,
jäi kansoille usko vapauteen,
jota murtaa ei vuossata voinut.
Taas surmaa pauhaavat tykkien suut,
rajat maiden ja kansojen siirtyy,
nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut
nimet Klion kirjahan piirtyy,
taas kärsivät, kuolevat miljoonat,
taas vaarass' on kansojen vapaus.
Mitä eessä on? Vaiensi profeetat
tää aikojen ankarin tapaus.
Koko Europa vaieten vartoo niin,
vain miekoilla on puhevuoro,
soi Ranskan virroilta Weikseliin
nyt vuossadan jättikuoro,
maat järkkyvät alla armeijain,
sota soi meren yllä ja alla,
ja päällä kirkkojen korkeain
käy taistelo taivahalla.
Mut kansain on vapaus loukkaamaton!
Miten vaihtuukin tappio, voitto,
ijät kaiket taivahan kaarista on
tuo kaikuva syyttävä soitto:
Itävalta hyökkäsi Serbiaan,
meni Saksa Belgian sotaan,
on häpeä iskeä heikompaan,
ken kaatuukin miekan otaan.
- "Emme, me peitimme vain veret, rauniot,
ruhjotut ruumiit, asunnot autiot."
- "Tulimme tuulien, tähtien teiltä
tuomahan valkeita viestejä heiltä."
- "Näe ja katso ja kuuntele!"
- "Tulimme tuomahan unhoitusta,
kaivannee sitä maailma musta."
- "Varromme, siks kuin on hetki sen."
- "Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista,
ei elon ijäisen kulkua katkaista."
- "Palaamme jälleen kuin ikuisuus."
Niin silloin tulikin Surma.
- Minne riennät, ratsumies?
"Kuolemahan kukaties."
- Sinnekö niin kiire sulla?
"Tahdon eellä muiden tulla."
- Tuonelaanko tummaiseen?
"Vievät voitonseppeleen."
- Tuonko riennät riemun tähden?
"Seppelpäänä täältä lähden."
- Vaan jos kaadut etkä voita?
"Tahtoani kunnioita!"
- Tahtoasi tuhkaks tulla?
"Ei lie vaalin valta mulla!"
- Jos ei sulla, kellä sitten?
"Tutki juoksut jumalitten!"
- Tutkin poves pohjaan asti.
"Sinne Luoja tiensä rasti."
- Rakkaus on Luojan rata.
"Oppinut en parempata."
Tuli tuvan ovelle Surma.
Äkkäs äidin lapsinensa
istumassa ikkunassa,
viittas, nosti viikatteensa:
"Lempeä lepo Manalan."
Liikahda ei äiti, lapsi.
Tutki Tuoni tarkempahan:
kuolleet kumpikin olivat!
Tuumi tuota hetken, kaksi,
jop' on muistui mielehensä
hiihtäjätoveri toinen,
Tauti, käyjä talviteiden.
Paukahteli kiuas kylmä:
"Nää ei Taudin tappamia."
Tutki Tuoni tarkempahan:
"Niinpä Nälkä ne näversi."
Hanki haastoi ikkunalta:
"Viel' oli kapea kakku."
Tutki Tuoni tarkempahan:
näki reijän pienen-pienen
puhki äityen povesta,
halki lapsen hartioista.
Jop' on tunsi tuttavansa,
irvisti ikeniänsä:
"Sota, sorja veikkoseni,
aina eelleni ehätät,
kuljet tuulen teitä myöten,
riennät sa ratoja myrskyn,
isket inhat, isket vanhat,
poiatkin emon povelta."
Läksi tuosta läylimielin
saloa samoamahan,
kentän poikki potkimahan,
eilisen kahakan kentän.
Jo hanki haihtuu, lähtee jää,
pääkallot suosta irvistää,
ne kysyy toinen toisiltaan:
- "Mink' olet mies sa vieraan maan?"
Ei tunne toinen toistansa,
mut kaikki korjas kuolema,
nyt kaikk' on samankaltaiset:
- "Sua tunne en, mua tunne et."
- "Ma sodin vuoksi synnyinmaan."
- "Ma pyrin sankarkunniaan."
- "Ma eestä ihmisyyden löin."
- "Ma sotamiehen leipää söin."
Suo sulaa, hanget haipuvat,
pääkallot mutaan vaipuvat,
vain poreet sieltä täältä käy,
ei kohta heitä ketään näy.
Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.
Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.
Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.
Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.
Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!
Pitkinä, loivina maininkeina
mieleni myrskyt päilyy,
elämänseikkailun, haaveen halut
vain kokemuksina säilyy.
Vanhenin vuosia kuukausissa.
Mistä sen saatan tietää?
Siitä että jo suuttumatta
voin loukkauksia sietää.
Siitä, että on mieleni murhe
mun suurempi tunteeni tulta,
että jo kiellän itseltäni,
mitä ennen en kieltänyt sulta.
Pitkät, kauniit aurinkopäivät
saattavat eessäni olla
taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus -
kuolema tunkiolla.
Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus.
Outoja ollaan ja oudommiksi
ain yhä käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua,
tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen,
sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen
olemme tullehet turmiollen.
Sulta mennyt on mieles herkkä,
multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky,
mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme,
entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Suuri, summaton, tuhma lapsi!
Etkö näe, jo harmeni hapsi?
Etkö näe, jo elämä meni,
nuoruutes ja nuoruuteni?
Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että
elämme, kuolemme kyynelettä!
Ääressä takkavalkean
me kaksi turvatonta,
sill' aikaa kuin on ihmisillä
niin monta turvaa, monta.
Ääressä takkavalkean
me kaksi koditonta,
sill' aikaa kuin on maailmalla
niin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisi
ma elämääni tätä:
jos sinne ma vieraihin vietäisiin,
mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä,
sen vaikka ne muuksi sanoo,
tulis tuska olla kerjäläinen,
mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain,
vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,
suon alati sielusta, mielestäin
vain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan,
me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme riemusta rikkaammaks
ja kaihosta kauniimmaksi;
ääressä takkavalkean
sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen
ja tuumin: hän kaikki kantoi;
hän voi mua sietää tuokion,
siks ijäisyyden hän antoi.
Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka,
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.
Paista, päivä, köyhän päivä,
paista päälle päivän lapsen,
siniviitojen välitse;
paistat päälle yönkin poian,
halki mielen hallaisenki,
keltalehtien lomitse.
Paista päivä, suuri päivä,
paista suurta sunnuntaita
saarelle suven ijäisen;
paistat työnkin paahtajalle,
elon arki-askareihin,
joista voimani väsähti.
Paista, päivä, lämmin päivä,
paista mulle, paista muille,
koko kylmälle kylälle;
anna mulle uusi usko,
muille armas aamurusko,
enin orjille elämän.
Tuo tiainen, lieto lintu,
se hyvin vilussa viihtyi,
sentään kaipasi sisälle,
ihmislieden lämpimähän.
Tuo kanarialintu kaunis
se hyvin sisällä hyötyi,
sentään kaipasi ulomma,
luonnon laajan laulupuille.
Toinen toistansa rakasti,
toinen toisen maailmoita.
Tuo tiainen, lieto lintu,
usein istui ikkunalle,
kovin ruutuhun koputti;
niin kerran sisälle pääsi.
Tuo kanarialintu kaunis
näki akkunan avoimen,
sen takana talvipuiston;
uskalsi ulos jo tuonne.
Tavannut ei toinen toista,
oli kurjat kumpainenki.
Tuo tiainen, lieto lintu,
iski päänsä ikkunahan,
maahan kuolleena putosi.
Tuo kanarialintu kaunis
kiinni jäätyi oksallensa,
kuolinvirtensä viritti.
Rakastivat toinen toista.
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi;
uutta en enää ma uskoa keksi,
laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin,
kun ijän kultaisen impiä kauloin,
mietin ma taapäin, taapäin ma taivun,
muistojen muinaisten helmahan vaivun.
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun,
nyt olen joutunut tähtien lukuun,
jotka ei aattele, jotka ei tunne,
kiertävät, muistamatta mistä ja kunne,
kohta jo itsekin unhotan elon,
jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut,
että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut,
kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt,
joskus jo ammoin on hautansa nähnyt,
tunne en enää itseä, muita,
laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
Niinkö on lyhven elämämme latu?
Niin! soi yltämme, altamme kuoro;
mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
painavi päänsä kuin tehnyt ois murhan,
tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä,
en sydän-yötäni yksinäistä tätä,
missä mun ympäri suitsuvat soihdut,
muinaiset niinkuin muistojen loihdut,
vaikka ne oiskin vain virvatulta,
saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin;
mutta jos harmajapääkin jo oisin,
nousen ma vieläi laill' elon aaveen,
kuulutan kunniaa helkkyvän haaveen,
kuink' oli kaunista uskoa kerran
kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan!
Löysin sun luonasi turvan ja suojan,
näin sinut ihmisten joukossa täällä,
lemmin ja lauloin pilvien päällä,
siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen,
unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
Tiedän, tiedän, mielitietty,
miksi luotain läksit pois:
kova, kolkko, lämmin, vieno
kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteis-ymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolla itse,
elämää luon maailmaan.
Taikka jos ma vielä virkan:
elän, vaikk' en entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat,
joist' ei tähdet tietää voi:
heill' on pakkokierto, mulla
vapaus, jonka taisto toi.
Jos on suurta tehty missä,
sit' on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell' on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk' on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill' on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll' on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.
Kaukana, kaukana
Korvesta tultiin,
Untenko kansa?
Hulluuden kansako?
Monet kulkee mielikuvat
sielussain, ei unhottuvat,
kun ma muistan kultahetket,
kaikki kauniit hengen retket,
jotka meille muille soitte,
elämän kun aateloitte,
teitte ihmisistä taulut,
kaiutitte kauniit laulut
kuulla yksinäisen mielen,
riemuita myös kotikielen.
Silloin oli onni elää!
Nyt vain kaihon kannel helää;
vaan ei taide kuole sentään,
vaikka elon hetket lentää,
vaikka murtuu mielikuvat,
pilvilinnat, tuulentuvat,
vaikka meidät jättäis aika,
silti elää taiteen taika,
elää parhain, minkä teimme,
ilo nuoruus-ihanteimme.
Herää sukupolvet uudet,
valkenevat vastaisuudet
suomalaisen hengen lennon,
myöskin taitehemme hennon;
olkoon heille helpompata
käydä tämän työmme rata,
syödä leipä leveämpi,
kantaa kuorma keveämpi.
Mitä vielä virkkaa voisin?
Taitehesta tarinoisin,
siitä, jok' on sydämissä,
miljoonissa ihmisissä.
Mitä auttais neron aivot,
ellei oisi kultakaivot
täällä, tuolla, kaikkialla,
joka kylmän kuoren alla?
Sinne, kumppanit, me käymme,
viemme virret, sinne näymme,
ihmisien uskoon uuteen,
ijäisehen hiljaisuuteen.
Mik' on nykyhetken usko?
Aamun vaiko illan rusko
punertavi päämme päällä?
Tuot' ei tohdi virkkaa täällä.
Mutta vaikka pimeneiskin
yö ja toivot totuus veiskin,
oomme sentään ihmisiä,
tuntevia, miettiviä,
emme luopua voi koskaan
unten-onnestamme, joskaan
toteutuis ei toivehemme,
vaikka särkyis sydämemme.
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän,
aiomme ottaa naukun nyt syvän,
kiittäen Luojaa kaikista töistä,
niin elon päivistä kuin elon öistä.
Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro,
siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro,
kiitämme päivää, kiitämme kuuta,
myös kodin armahan pihlajapuuta.
Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa,
naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa,
ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret,
olkohot vaimomme vanhat tai nuoret.
Viimeinen vihdoin on veikkouden malja,
olkohon eessämme viini tai kalja,
yhdessä istuen oomme me vahvat
kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat.
Lemmen aamu, rauhan huomen!
Katso, juhlii luonto laaja,
tunne, tuoksuu kukka tuomen,
kuule, laulaa lehto taaja!
Meidän aamu, meidän huomen!
Ennen häät on ortten alla,
kuin tuo kuihtuu kukka tuomen,
puuntuu puolat kankahalla.
Onnen aamu, armas huomen,
tuoksuu rinnan nuoren terttu,
katso, juhlii luonto Suomen
laulaa lemmen leppäkerttu!
Meidän hetki, meidän kevät!
Ennen voittaa kuolo kesän
kuin nää kihlat himmenevät,
jäähtyy liesi meidän pesän.
Meni sulho metsälle,
Äidillä on askareensa,
Tämä kerta teidän kerta,
ensi kerta meidän,
tämä kerta meidän verta,
ensi kerta teidän!
Poltitte nyt meiltä tuvat,
poltamme me teiltä,
vaikka haavat arvettuvat,
armoa ei meiltä!
Tämä kerta teille voitto,
ensi kerta meille,
nousee punasurman koitto,
kodeistanne teille!
Veitte meiltä immet, vaimot
viemme vielä teiltä,
hiihtää koston urhot aimot
kohta teille meiltä!
Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me niemen kainalossa uimme,
sitten kirjat kiirehesti loukkoon,
itse varsain, vasikoitten joukkoon,
Talven pitkän ahkerasti luimme,
nyt me yhtä uutterasti uimme,
piehtaroimme, pyytelemme kalaa,
myyröstämme niinkuin myyrät salaa,
Kaitse, Luoja, köyhän karja,
Kuin on rakas, rauhallinen
Vaarass' on taattojen tanner,
vaarassa maammojen manner,
onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet,
vastaavat Väinölän korvet:
Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli,
on laki oikeamieli,
on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteen
kaikk' asevelvollisuuteen,
vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen!
Koita ei konsana huomen,
voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt,
vaikea eessä on työ nyt,
tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät,
toivomme, muistomme ylväät,
viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain.
Maailma on oma sorjain,
valpasten, vapaiden!