- "Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla?
En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla,
niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä,
- "Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan!
Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan.
Mut jos halu sulla on haaveesi luokse,
- "Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu.
Kera orheisi rientävi henkeni kaipuu,
mut tien kivet, kannot estävät jalkaa,
- "Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha!
Sun henkesi kaipuu on henkesi murha.
Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa?
- "Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin,
jo lapsena leimusin, nuorena paloin,
mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla,
- "Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan,
mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan,
siis taistele, iske ruskossa illan!
- "Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin,
siks varro kuin viimeisen lauluni laadin!
Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo,
Suomen lukkona vanhastaan,
vieläkin varjelet synnyinmaan,
sytytät toivoa, uskallusta
kesken yötä ja taantumusta;
miehet meillä jos moiset ovat,
silloin turhat on tuulet kovat,
silloin seisovi Suomen laki,
silloin herra on herrallaki,
sortaa ei esivalta saa;
silloin seisovi Suomenmaa.
On kuva, painuva sydämeen:
saapuvat juristit salkkuineen,
tuodaan tuomalla toiset herrat,
itse lain-tutut kymmenkerrat,
syyttäjät pöytäkirjaa pitää,
vastapuoli ei vastaa mitään,
toisille painetit arvon takaa,
toisille vain omatunto vakaa,
vala vannottu Suomenmaalle,
Suomen laille ja Ruhtinaalle.
On näky toinen juhlallinen:
istuu rykmentti iloiten,
kunniavieraana kunnian miesi,
jonka he syytetyksi jo tiesi;
juttu juoksevi, viiniä tuodaan,
varmaan Keisarin maljakin juodaan,
järjestysvalta ei neuvoa tiedä,
tahtoo rykmentin vieraan viedä,
vangita Viipurin kaupunginpään;
Keisarin upseerit estävät tään.
On kuva kuuluisa kolmaskin,
piirtyvä kansan mielihin:
maaherra, valvoja järjestyksen,
puolella vääryyden, villityksen,
lain ylin turvaaja turvanansa!
Hälläkö myös vala vannomansa?
Ei! Hän on vannonut Hallitsijalle
olla kunnia armeijalle,
oikeuden suojaksi miekkansa käyttää.
Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?
Voi virat vaipua, maat voi hukkua,
vaan ei kansojen omatunto nukkua,
siellä on vapauden haaveilo haikein,
missä sen puolesta taisto on vaikein.
Viipuri! Seisot kuin kallio meressä,
seisonut ennen jo tulessa ja veressä,
kertoa voivat sun muurisi harmaat
isänmaan kohtalot kolkot ja armaat;
Viipuri! Et sinä sortua saa.
Jos sinä seisot, seisovi maa.
(14.9.1912)
Oli kerran - ah, mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo -
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelepää -
oli salmi ja salmessa saari -
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen -
mene milloinkaan ei ehtoo -
Hän lauloi: "Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin -
oli saari ja saaressa linna -
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin -
oli saari ja saaressa linna -
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapautein -
suru milloinkaan ei suistu -
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen -
mene milloinkaan ei ehtoo -
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.
Tai aaltojen alle se pudonnut lie -
oli salmi ja salmessa saari -
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.
Nyt istun ma iltani ikävissäin -
oli linna ja linnassa impi -
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.
Olen surrut vuossadat itseksein -
tule milloinkaan ei huomen -
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.
Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen -
mene milloinkaan ei ehtoo -
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.
Näät ympäri minua kaartuvi yö -
oli linna ja linnassa vahdit -
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.
Tämä hyvää on, tämä kaunista on -
tule milloinkaan ei huomen -
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.
Ei aaltojen alle se jäädä saa -
oli linna ja linnassa impi -
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.
Olis taistelo edestä vapauden -
oli saari ja saaressa linna -
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.
Jos löytäisin lepoa itsellein -
tule milloinkaan ei huomen -
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.
Jos saavuta en minä vapauttain -
suru milloinkaan ei suistu -
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.
Olen kuitenkin kuoleva ihminen -
mene milloinkaan ei ehtoo -
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.
Tai aaltojen alle se vaipunut lie -
oli salmi ja salmessa saari -
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain -
oli linna ja linnassa impi -
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi."
Hän lauloi näin, hän näkyi näin -
oli saari ja saaressa linna -
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.
Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.
Me oomme kuin luolassa
Me tukahdumme. Me itse
Oma syy, että oomme
Mitä tehdä? Miks koko
Siks että me itse emme
Miks tehdä? Miks tuottaa
Me oommehan itse vain
Mut itse me saamme sen
Siks ettäkö emme voi
Kas, muut meille nauraa! Se
On kukin oman onnensa
Ei sini nousta notkosta
Mies mieheltä, mies mieheltä
soi taisto nyt kautta maan;
kenet taisto kaas, hän nousee taas,
ei petturi milloinkaan.
On kansojen oikeus ijäinen,
myös oikeus kansan tään;
jos seiso ken ei eestä sen,
hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä
väkivalta nyt maahan käy;
on Suomen yö, on yössä työ,
ei aamun toivoa näy.
Kun kansan parhaat kahlitaan
ja kansa onneton
ei estää voi, vain kestää voi,
se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä
maa sankareita luo;
se ainoo on säde auringon,
mi lohdutusta tuo.
Mut voi, että poiat oman maan
vieraalle heitä vie,
ei vuoksi muun, vain palkan, suun -
se tuska tuimin lie.
Mies mieheltä, mies mieheltä
lähestyy turmio.
Maa silvotaan, laki poljetaan,
on poljettu kauan jo.
Joka kansanjänner vireesen,
muu tässä auta ei,
työ yhteinen, tuhatkertainen,
tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä
lyö tunteet kytketyt.
Kukin paikallaan, kukin kohdastaan
on maansa muuri nyt.
Kun sulho jättää morsion,
kotinsa harmaapää
ja eestä maan käy vankilaan -
ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä
pyhä lippu siirtyvi.
Monet taisto kaas, se nousi taas,
taas pilvihin piirtyvi.
Taas ylpeät olla saatamme.
Maan kansat: kunniaa!
On vaatteessa sen sana vapauden,
sitä suojaa Suomenmaa.
Pian soivat joulukellot kaikkialla,
Jumalan rauha kulkee kautta maan,
näkymätönnä joka akkunalla
jo joulutonttu tanssii tanhuaan.
Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
ja maammo muistaa monet joulu-aatot,
kun kukki itsellekin ilonpuu.
Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen
ne miehet, jotka väärin vangittiin,
ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen
on jouluksikin suru synkkä niin,
että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta
kuin minkä tekee joka kunnon mies,
he suojanneet on Suomen joulupuuta,
meill' että oisi oma kotilies,
isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
sanoa - sana kuink' on arvotonta! -
ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
ja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa
ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa
nyt liiku, ei meist' ole elämähän,
vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän,
jo kuolleet taikka vielä elävät,
jos kenenkään, on tässä kiitos teidän,
tuhannet teitä tänään kiittävät,
kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte
tuon tunnon, että oikeus on pyhä,
ja siinä uskonnossa kasvatitte
nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,
ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän,
te saitte muiston kadehdittavan,
tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
sen isät loivat yössä vankilan,
ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikö itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
On heillä sentään jouluseuranaan
se hyvän omantunnon vankka oppi,
joll' on he nostanehet Suomenmaan,
kun meilt' oli usko jo mennä.
Palavat heille kaikki kynttilämme,
jokainen kuusi heille kumartaa,
soi syvimmällä meidän sydämissämme
kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
Mut kunnia, kunnia heille!
(20.12.1913.)
Eellä ensin risti puinen,
sitten pappi partasuinen.
Sitten ruumisvaunut, sitten
lyhyt seura saattajitten.
Sekin kylmä, virallinen,
vaikka varsin toverinen.
Soittokunta sotilaita!
Ken nyt matkaa kuolon maita?
Painettien kylmä kärki
vastaa, jos ei keksis järki.
Kuka? Yksi miljoonista
valtakunnan kasarmista.
Puhuu tuima pohjatuuli,
siintyy soittajankin huuli
On nyt aamu Uudenvuoden.
Tuonko tuli myötään tuoden?
Naky vaiko vertauskuva?
Ei! Vain taulu unhottuva.
Hautaa vain nyt valtakunta
poikaa kesken pohjan lunta.
Nimetöntä, suurta lasta
kivääriä kantamasta.
Marssimasta maita, soita,
elon lyhven louhikoita.
Vierryt lie hän Venäjältä.
Täällä päättyi päivät hältä.
Kuka? Yksi miljoonista
takin harmaan kantajista.
Niistä, joiden hartehilla
mahti maan on mahtajilla.
Soitto soi niin suruisasti.
Katson kadun päähän asti.
Itkettäis, jos ilkeis. Huuli
vavahtaa, käy pohjatuuli.
Siittää sydän mieltä monta,
rakkautta rajatonta.
Myötämieltä miljoonien
lumen alle painuvien.
(Uunnavuonna 1914)
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu.
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti,
kansansa yhteys ain oli mielessä hällä;
kaunista kauniimpaa ei laakerilehti
kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä.
Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä
tiesi,
kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura;
kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi,
kolme miljoonaa oli sankarin seura.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
Kelmeä kesäinen yöhyt
yli maiden, merten;
veno vettä viiltämässä.
Kaunoista venossa kaksi;
toinen sulho suuri,
toinen morsian totinen.
Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
"Minne matka morsiamen?"
Syttyvi urohon silmä:
"Katso kaikkianne,
nää etkö utuista nientä?"
Luo silmän selälle neiti:
"Kuin kuparilanka
hämärästä häämöttävi."
Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
"Etkö jo enempi nähne?"
Katsahtavi hiussorea:
"Kuin hopeasolki
idän alta kuumottavi."
Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
"Koht' eikö koti jo paista?"
Helkähtävi hienosormi:
"Niinkuin kultavanne
kaartuvi sylistä vetten."
Meren sankari sanovi:
"Siell' on Terhensaari,
siellä korkea kotimme
nousussa punaisen päivän,
laulussa sinisen linnun;
siell' on matkan määrä."
Tuosta rantahan tulevat;
kultakaislat
kaikkialla häilyy,
soittavat somerot alla
askelien onnellisten,
hiekat heläjää,
mullat muhajaa,
veenvalamat,
raakunkuoret
jalan alla rauskaa;
laituri lahen perällä,
siinä ulpukat utuiset.
Polku lahden pohjukasta,
puron vartta
vastamaata nousu,
siinä lempeä lepikko,
tuomilehto tuoksuvainen,
viita vipajaa,
kaste kimaltaa;
polun kaidan
kahdenpuolen
vesiperhot leijaa,
leikkivät sudenkorennot
lehdillä pajun ja raidan.
Kunnahalla kuusimetsä,
kuusten alla
talo niinkuin linna,
teräksestä portti tehty,
porras silkillä silattu,
sametilla tie,
marmorilla maa;
peräseinä
peuran luusta,
ovi osmon luusta,
akkunat merenvahaiset,
katot kissankultahiset.
Katselevat, kummastuvat:
"Oishan tuossa
tupa onnellisten,
vaan on mennä liian pieni,
liian pieni tulla tuonne,
kun on kyynärää
kahta kaikkiaan
koti korkeuinen.
Lieko linna
kääpiöiden,
lasten leikkimaja?
Ei meille sijoa siinä
meren suuren soutajille."
Istuvat sydämin synkin
polun päähän,
linnan portin eteen.
Se lauloi sininen lintu:
"Ihmis-, ihmiskullat,
kuinka teiss' on tuhma tieto
autuudesta elon!
Kuinka nousta nuori kukka
voisi vanhan mieleen,
suven henki heilimöidä
syksyisessä puussa?
Suljettu on suuri onni,
taivas kiinni hälle,
jok' ei lapsen lailla tule
Terhensaaren linnaan.
Lähtehessä kylpekäätte
kuusikummun alla,
virran vienon paaterella
päivää paistatelkaa.
Murhemuistot entisyyden
tuonne kaikki jääkööt,
tuskat öitten tummien
ja hikihelmet päiväin.
Elo niinkuin ensi kerran
silmillänne nähkää,
kun ei huolta huomenkoiton
eikä eilis-ehtoon.
Maan ei liene mahtajille
Terhenlinna tehty,
tehty vain on tulla niiden,
joill' on unhon lahja;
joill' on kyky kummastella,
ilo ihmetellä,
usko aina uudistua,
toivo toinen olla."
Kuulivat he virren kumman;
käsi kädessä
kulkivat kivistä tietä
linnunlaulu-laaksoon,
siinä lähde läikkyväinen,
vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen;
kuvan näkivät
kumpainenkin itsestänsä,
elon entismuistot
otsillensa uurtunehet,
surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä;
iho värähti,
valvahti pyhä vavistus
sydänkammioissa,
kulki verta kumpaisenkin
kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi:
"Sydän minulla
sykkyräksi sylkähtävi,
kun ma tuumin tuonne
syöksyä sylihin aallon
syvän, pohjattoman."
Vastasi vakava sulho:
"Veri minulla
niinkuin seinä seisahtavi
auvon aavistusta,
uskallusta onnen uuden;
sylitysten syöstään!"
Verhot vaatteiden valahti;
hetevesihin
heilahti heleät varret,
painui alle pinnan,
nousi kohta päätä kaksi
virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista,
hyvä-hymyistä,
auvon nuoren autuasta,
unho-onnellista;
katsoi taivahan sinehen,
sukeltausi jälleen.
Leikkivät nyt lapset kaksi
Terhensaaren tanterella,
liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän:
"Armas aurinko,
antaja pyhän elämän,
aina paistaos,
ällös polttele poroksi
ihmis-onnea,
kukkia ijäisen niitun!"
Kumartavat Luojan kuuta:
"Kaunis kumppani,
kaitsija elon unien,
herätä haaveita,
älä ärjyjä sydämen,
sielun peikkoja;
ole oikea toveri!"
Yötäkin ylistelevät:
"Tähdet kirkkahat,
kynttilät Jumalan juhlan,
olkaa lempeät,
älkää ankarat ijäti
kuin on kohtalo,
kuin sen vaskiset vasamat!"
Kuuntelevat kuu ja päivä,
tähdet lempeät lupaavat.
Meri yksin ympärillä
huoahtaa ja huutaa
raskahasta rinnastansa:
"Luonnon laajan lapset!
Kaikki on katoova kerran,
unen saaret uppoo,
painuvi paraskin haave,
pilvilinna hienoin."
Laulahtavat lapsikullat:
"Niinpä kauniisti nukumme
pohjalla meren sinisen,
lummekukkien lomassa."
Oli yö, kun astuin kammioos,
oli aamu, kun heräsin suuteloos,
miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
ma seison ja katson ja päätäni puistan.
Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.
Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!
Ah, luulin jo, että päällä maan
ei minulla onnea ollutkaan
ja ett' olin päivän nurjalla puolla,
ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähän
olin syösty ma pöydästä elämän,
mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,
hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
yli sieluni lankesi ikuinen yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
Taas kukkivat tuntehet tallatut,
taas lyö läpi rintani elämän helke,
käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
sa että voit anteeksi antaa vaan
ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten,
miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
mull' että ois ainainen koti siellä,
polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ia tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän
haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
Leikkiä lyöden
Nyt olet iloinen,
Antanut oon
Haihtui huntu,
Jälleen nään
Menneet on iltani
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut,
mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,
mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,
mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran,
mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi;
niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?"
Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi."
- "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin,
jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin;
sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
Keinulaudoilla kesäisillä
nähtiin Inkeri-neiti tuo,
tukka keltainen Inkerillä,
kieli vilkas kuin virran vuo,
kissankellojen kilinä soi,
kussa katseensa karkeloi,
mutta naurunsa missä helkkyi,
kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta.
Veljet vierivät maailmaan,
satoi taaton jo päähän lunta,
maammo vietihin alle maan,
mutta puutarha Inkerin
kukki kaunis kuin ennenkin,
siellä asterit, kurjenmiekat,
suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö.
Valvoi Inkeri kammiossaan,
eessä silmien iskee, lyö,
tyttö seisovi hurmiossaan,
ei hän ukkosta pelkää; silloin
puiston polkua nousee mies,
hän, tuo itketty talvi-illoin,
josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa, jolle antoi
kerran lempensä nuoren hän,
joka kanssaan sen kauas kantoi,
viskas virroille elämän,
luotaan kuin kukan turhan heitti,
sitten sen syli aallon peitti,
eikä Inkeri saanutkaan
raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä
itkenyt oli Inkeri,
vihdoin kuivannut kyynelensä;
sentään veljiltä tiedusti
vieläi joskus hän kirjeissänsä
miestä, min kuva sydämellänsä
neiti korkean kartanon
tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken
puiston polkua kohoaa
kohti huonetta lemmen lesken,
kohti Inkerin ikkunaa,
katsoo Inkeri kalpeana;
seisahtuu uros kumarana,
äänin kuiskivi murtuvin,
takaa kukkivan syreenin:
"Kulta Inkeri, keltatukka,
vaimo valkea nuoruutein,
kuihtui pois elon onnen kukka,
omas sentään on sydämein,
katso, ikkunas alle tänne
mun on lingonnut lemmen jänne
halki ukkosen, halki yön,
tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa,
totta muistanet vielä mun?
Venhon muistatko valkamassa,
jolla kauaksi sousin sun?
Pienen muistatko Pyssyluodon,
missä sai punapursi vuodon,
täytyi yöpyä alle puun
kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi,
miksi vastaa sa mulle et?
Olin nuori, sa olit lapsi,
meiltä särkyivät sydämet,
pois me leikimme lemmen onnen,
pois me tanssimme tuskan ponnen,
huomaan, vasta kun myöhäist' on
liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltakukka,
kuule, kuuntele armas mua!
Vaikk' on syömmeni syönyt hukka,
ijät päivät ma rakastan sua.
Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt;
mult' on tää talo järjen vienyt,
ei, en lähde, ma poistu en,
ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta,
anna anteeksi pyytehein,
varmaan vaikutan kuollehelta;
palajan jällehen purrellein.
Mutta uskoisit mua sa varmaan,
pääni nähdä jos voisit harmaan,
kuulla itkuni ijäisen
polon pohjasta sydämen."
Poistui mies kuin oli hän tullut,
haihtui taivahan salamaan.
Silloin Inkerin huulet hullut
kiertyi nauruhun katkeraan,
nauroi hetken ja nauroi kaksi,
nähtiin aamulla sairahaksi,
mutta huulilta hourupään
nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä
nauraa Inkeri-neiti nyt,
tukka takkuinen Inkerillä,
katse kuin lasi himmennyt;
menneet onkin jo pitkät ajat;
peittyneet monet lehtimajat,
keinulaudoilta laulut laanneet,
naiset kaunihit maassa maanneet.
Syyslehdet pään päällä lentelee,
suru kulkijan rinnassa kumahtelee.
- Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien
pian päässä ma lempeni, lauluni tien?
"Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se."
- Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin
ilonpuustani irti ja elämästäin?
"Pysy tyynenä! On elo unta vaan,
ilo ainoa itkeä unelmataan."
- Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin
päin haihtua haaveita nousevan koin?
"Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle."
Yli lentävät poloisen kulkijan pään,
mi kaipaa kaunista elämätään.
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,
Nouseva Aurinko,
ainoa ystäväin,
kuinka sua kiitän
sielusta, mielestäin!
Ah, miten armaat
on kasvosi mulle
jälkehen pitkän yön!
Kamppaelin taas peikkojen kanssa,
saapuivat suhisten luolistansa,
tahtoivat tyhjiksi tehdä
mun henkeni pitkän työn.
Ah, miten armaat
on valkeuden parmaat
sille, min maailma mustaksi meni
ja synkkeni syön!
Nouseva Aurinko,
uskoni, kirkkautein,
taivahan airut
synkälle sydämellein!
Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon
ja mahtanut mahdotonta,
muut käyneet on leikkiin ja karkeloon,
ma kestänyt taistoa monta;
nyt enää kestä mä en,
ma tiedän sen,
olen uupunut murtunut miesi,
lien sammunut,
lien tummunut
kuin hyljätty nuotio metsässä
tai kodin aution liesi.
Ja taasko mun täytyis
lämpöä, valkeutta antaa
ja kuormani yksin kantaa?
Ei, riittää jo.
Suo, kohtalo,
mun mennä pois,
pois sinne, pois,
lepo missä ois!
Kakskymmentä vuotta
olen ollut jo kansan pylväs,
kakskymmentä vuotta
pyhä, synnitön, syytön ja ylväs,
olen ollut suotta,
sen tunnen nyt,
sen tuntea sain
yön tuskissain,
tuon tunnen nytkin ma valveillain.
En rukoilla saata,
en etsiä maata
Isän ijäisen.
Siks rukoilen
sua Aurinko!
He tulevat jo,
kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!
Valo heille ma olin,
mi taivaalta hohti;
nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö
tarjota heille?
En voi, en saata,
en palata myöskään
taas elämän teille.
Mitä tehdä, mitä?
Yhä toivoa sitä,
joka tule ei koskaan,
vai jättääkö kaikki
ja päänsä syöstä
paasihin korven?
Näin pääsen yöstä,
näin pääsen tästä
sydäntuskasta, kauhusta,
häpeästä!
Pyhä Aurinko,
ota vastaan minut!
Minut siunaa, niinkuin
ma siunaan sinut.
Tuli kummitus kerran toimistoon -
ihan oikea kummitus, keski-yöllä -
oli toimitus viistänyt viidakkoon
ja tuuminut: Itse toimittakoon
lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!
Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo
ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo
ja hermot jo on päin helkkariin.
Piti puhua Turkuun ja Viipuriin,
myös katsoa maaseutu-lehtien läjät,
nuo kauhun kalpean levittäjät
yli toimiston nuoren pokkulalauman.
Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman,
kun taittaja toi sanan hymyilyllä:
"Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!"
Kuten huomaatte, parhain paikka tuo
ei ollut saapua kummituksen.
Hän kuitenkin tuli ja astui luo,
veti visusti jälkeensä kiinni uksen
ja seisahtui sekä katsoi päin
läpi pääkallo-reikien hirveäin.
Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta;
taas maannut hän maass' oli kymmenen
Hän tottunut ain oli efektiin,
näät hän oli mieltynyt teatteriin,
hän rakasti suuria vaikutuksia,
papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia,
käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia,
tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia,
oli kummitus oikea näät, ei väärä,
mut väärä nyt sattui matkansa määrä.
Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa,
ei huutanut, ei edes säikähtänyt.
Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa,
hän saa sanan vastaansa vain: "Mitä nyt?"
"Haa, haa!" hoki kummitus.
- "Ois mulla uutinen."
Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän,
kun kaikki ma parhaat keinoni käytän,
kun kalistan hampaita vastakkain
ja tanssahtamaan saan sääreni vain.
Voin saarnata myös, voin messuta myös;
totta juukeli, heität ja hellität työs
tai ainakin senverran katsahdat tänne,
ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne
ja lankeat peljäten polvillesi,
pyhimyksiä pyytelet turvaksesi,
tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs,
kadut vaivaista syntistä synnyntääs!
Oli kummitus oikein vihoissaan.
Näät kummitus vaatii kunnioitusta
ja uskoa, maailmankatsomusta,
hän muuten ei kummitus olisikaan,
kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään!
Sitä kestäis ei paras prestiisikään,
olis vaarassa varjojen eksistenssi,
koko korkea kummitus eksellenssi,
koko kirkkomaa, koko hautuumaa,
ties Herra, kuin kävis kirkonkaan
ja suntion, piispan ja pastorin
ja kirkkoherran ja kanttorin,
vois tulla hulluksi hippakunta,
ei lautamies saisi enää unta,
ei ehkä korkea raatikaan -
se onnettomuus ois kansan ja maan!
Ja stenofoniin hän uutisen
tuon ärjäisi: "Kummitus toimistossa!"
Ja vartoi nyt vihanhurmiossa,
miten sihteeri vastaan-ottais sen.
Mut sihteeri palasi puhelimesta
ja istui vanhalle paikalleen,
ei mitään merkkiä romantisesta,
hän vaipui vain yhä realiseen,
hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin,
hän heitteli pinkkoja paperikoriin,
mut nähnyt ei vierasta vieläkään.
Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään,
ohi sihteerin silmien luurangon käsi
nyt ojentui: "Olen ystäväsi."
Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo.
Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo,
kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä
luusormista, mutta peljästymättä,
käsvartta pitkin jo katseensa kulkee,
hän hirviön silmihin katsoa julkee,
tuon tutkia kiireestä kantapäihin.
Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin,
kunis äänellä hieman värvähtävällä
-
joka ei ole ainainen tapa hällä -
sanat painavat lausui: "Onko joku?"
Sanat historialliset: "Onko joku?"
Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt
mitään,
hän tahtoi avoinna porttinsa pitää
joka mahdollisuuden mahtua sisään,
mut myös ulos, toisia jos tulis lisää.
Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka
hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.
Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan,
hän kalisti harvoja hampaitaan,
näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan,
rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan,
hän heitti säärtä ja sitten toista
ja kumpikin ne oli reumaattiset,
se vast' oli vilskettä aikamoista,
kovin puuskutti putkensa pneumaattiset,
luut kalisi, löi nivel niveltä vasten,
yli tuolinkin karmin hän säärensä sai,
yli pöytien, hyllyjen arvokasten,
yli tolppojen, saksienkin, huihai!
Mut toimitussihteeri tyynenä pysyi,
papereitansa koki hän varjella vaan,
tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi:
"Eikö käy herra Kummitus istumaan?"
Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran,
hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.
Mut toimitussihteeri katsoi hetken
hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken:
Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla.
Hän stenofonihin mietteissään
nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään,
sanat: "Kummitus toimistossa!" - No jaa,
mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa,
ei "toimistossa", ei niin, ei niin,
me panemme: "Kummitus hunningolla."
Voi ottaa sen - pikku-uutisiin!