Häät hovilassa
Erkki Pehrsson
Sipo Nevalainen
Papin pakinoilta
Hurtta matkustaa
Vornan virsi
Hurtan koskenlasku
Isä ja poika
Irja
Eljas Iochman
Hovilan pirtti
Voudit
Hyökkäys
Sykön virsi
Hurtan kosto
Simo Hurtta, hurja miesi,
ajoi orhin pappilahan;
pappilassa lämmin liesi
katsoi kammon kulkijahan;
hilpeästi räiskyi kuusi,
liekkui lämmin ortten alla.
Istunut ei Hurtta, huusi
äänellänsä karhealla:
"Ja jos nyt et tytärtäsi
mulle pappi parka anna,
et sä enää ikänäsi
kirkon kymmenystä kanna!
Kuuluttaako tahdot? Tässä
kaikuu kellot kalvan tiestä,
myös on sotakirves lässä
jos on tarpeen puhemiestä."
Antoi tyttärensä pappi,
mieheen vihattuhun vihki,
vapis valkoparta appi,
nääntymäss' on nainen nihki;
Simo Hurtta koppoi korjan,
hevon neuvoi helmivyöllä,
toi kuin oisi tuonut orjan
Hoviin vaimon keski-yöllä.
Viikko häitä hankittihin,
pantiin olvet, leivät lestiin,
saatiin salit köynnöksihin,
pirtit sekä portaat pestiin;
maksoi viinat vilja-auman,
tuotiin toista mailta muilta,
ryydit kautta Juutinrauman,
viinit Saksan salmein suilta.
Vieri pitoviestit julki,
häihin rikkaat, köyhät vaati,
vallat kuomureessä kulki,
Kajaanista kaikki raati;
juhlittihin, juotiin kovin,
karkeloitiin vuorokausi,
eellimmäisnä voudit Hovin,
Arnkil, Björn ja Jessenhausi.
Kestit oli pihan puolla
rahvahalle rakennettu,
höyryi lihaliemet tuolla,
murtui vehnä eikä pettu;
vaan ei kaiu kanteloiset,
vait on kansa, synkkä, vakaa;
karkeloita suurten toiset
katsoo ikkunoiden takaa.
"Läkkän, armas, kartanolle
katsomaan, kuin juhlii kansa",
lausui Hurtta nuorikolle
parhaimmalla tuulellansa.
"Vieraat, Hurtan malja juokaa!
Nähdä ihmeen tuon ma halaan,
talonpoian täynnä ruokaa.
Hetki, pyydän, kohta palaan."
Poistui. Raikui riemukesti
kurkihirren kuulun alta,
kohta päättyi verisesti:
palas Hurtta ulkoisalta,
hurme ohimosta juoksi;
vieraskansa säikähtäynyt
rientää pyörtyväisen luoksi:
"Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?"
Pimeässä jousen tiehen
oli kirkas puukko pantu,
osotettu otsaan miehen;
siitä Hurtan päässä rantu.
Kuiskutellen vieraat läksi:
"Häät on huonot, Hurtta parka!"
Itse kääntyi kipeäksi,
vaali häntä vaimo arka.
Ärjyy Ämmä talvi-yössä,
karkaa varsat vahtopäiset,
välkkyy kuudan virran vyössä,
helkkää hiljaa hileet jäiset;
kuuntelevi korpi sankka,
kaupunki ja linnan muuri,
varus Kainuun uusi, vankka,
valmihiksi saatu juuri.
Kuutamossa kuohut ryntää,
utu täyttää taivahalle,
pauhu paatta jäistä kyntää,
hyytyy jälleen hyhmän alle;
kosken päällä kohvakirkko,
siinä tornit, siinä pylväät,
kimmeltävi jäinen nirkko -
taasen kaatuu kaaret ylväät.
Mutta Pöllyvaaran peikot
Iyövät yössä kättä kahta,
vastaa tervehdykseen veikot
tuolta puolen Turjan lahta,
humahtavat kuuset Kuhmon,
Paltatörmän hongat kuiskaa,
mutta Kivesvaaran ruhmon
päällä Hiiden neiet huiskaa.
Kosken rannalla on talo,
tulet tuikkaa virran vyöhön,
vilkkuu kapakasta valo,
kaikuu telme talvi-yöhön.
Siellä Erkki Pehrsson peuhaa,
sihteeri ja tullivouti,
ja hän räyhää ja hän reuhaa;
hyvin juoda Erkki jouti.
Virkana ei hällä muuta,
sulkea vain tulliportit,
kapakassa soittaa suuta,
hoitaa pullot, pelikortit.
"Hei, vai etkö velkaa anna,
siispä päältä housut, paita!
Eukko, tuoppi täysi kanna,
juokaa, veikot, harjakkaita!"
Erkki Pehrsson iloissansa
iskee pöytään tinakannun:
"Kuka myöpi kunniansa,
kuka panttaa maan ja mannun,
kuka lahjat laulun, viisun,
kuka tunnon hyvän tuhlaa;
minä vainen vaatteet riisun -
eikös juoda Erkin juhlaa?"
Täss' on poika, Erkki Pehrsson,
kaupungin ma portit suljen,
täss' on herra, Erkki Pehrsson,
koska tahdon, itse kuljen.
Pukuani moittii moni,
mulla vastaus on ainut:
kunniassaan Salomoni
paremmin ei vaatehtainut."
Hoilaa Pehrsson pöydän päällä. -
Koputetaan, viesti tuodaan:
"Hoi, on matkustaja täällä!" -
"Veikot, hälle malja juodaan!" -
"Hoi, hän portin eessä pauhaa!" -
"Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa hän rauhaa!" -
"Erkki, jätä pois jo pilkka!
Maaherran on airut tiellä." -
"Olkoon vaikka itse pirun,
saa hän siksi olla siellä
kuin ma viinan päästä virun.
Hoi, on veikot virka vakaa:
kun on torninkello kuusi,
portti kiini! Miesi makaa,
virka valvoo. - Korjaa luusi!"
Punaisena koitti huomen,
kohta kaikui joka kotaan:
"Rikottu on rauha Suomen,
viedään jälleen miehet sotaan."
Tullut oli airut, tuoden
sanan synkän, ilottoman.
Mutta ennen päätä vuoden
sai jo Pehrsson virkaloman.
Talonpoika kelpo asui
Nurmeksessa, Nevalainen.
Pelto antoi, karja kasui,
hyvin hyötyi mantu mainen;
säästi häntä hallan tuho,
itse karhut kauas suisti,
poika hällä ainut, Juho,
vaimoltansa viime muisti.
Esivallan alammainen
oli Sipo varsin nöyrä,
kuninkaalle kuuliainen,
vaan ei valtain eessä köyrä;
päivällensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Kuuli kansan nurkuvaksi:
"Auta Herra vainon alta!
Käynyt liian raskahaksi
tääll' on Hurtan huono valta.
Piiat raiskaa, poiat ryöstää,
viepi sotaan viimeisetki,
tiloiltansa toiset syöstää;
eikä koita koston hetki."
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
tuumi: "Turhaan nurkuu kansa.
Käypä laatuun elää täällä,
onpa herra herrallaki:
vaikk' on voudit vallan päällä,
luja meill' on Ruotsin laki."
Katso, kasvaa kansan nurku:
"Emme enää kestä tätä.
Tavarast' ol' ennen surku,
nyt on tullut hengen hätä,
sata saanut Hurtta miestä,
alottanut hurjan huvin,
syödä, juoda, ryöstää, piestä -
kaikki vievät omin luvin."
Nevalainen tuumi tuota:
"Hädästä ei päästä parku.
Joka Jumalaan ei luota,
häll' on eessä hätä, karku."
Pennillensä verot maksoi,
sitten kirstut kiini sulki,
viikon raatoi, minkä jaksoi,
sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Päättyy kansan pitkämieli:
"Jo nyt Herra heitti maamme.
Kallellaan on vallan pieli,
poissa Kaarle kuninkaamme.
Oikeutta itse teemme,
kirvein Hurtan huovit Iyömme,
taasen kuivuu kyyneleemme,
taas on rauhalliset yömme."
Nevalainen kuokki, kaatoi
niinkuin ennen kaskeansa;
kauan rauhallisna raatoi,
vaan kun vaikene ei kansa,
käypi miesi miettiväksi;
valjahisin varsan suori,
papin pakinoille läksi;
jäi vaan kotiin poika nuori.
Palas pappilasta. Pellot,
niitut, nurmet vihannoivat,
keinui kilpaa kissankellot,
terhen leikki, sirkat soivat,
ajoi tuulen aallot viljaa,
keskikesän sydän sykki;
vitkaan astui varsa, hiljaa
ukko ohjaksista nykki.
Mietti Nevalainen. Kummat
ajatukset mielen täytti.
Alat aavat, oudot, tummat
kirkkoherra hälle näytti;
aukas ajantiedot, joista
näkyi, ettei vaiva lopu,
ellei tule taisteloista
Venään kanssa pitkä sopu.
"Uus on merkki idän alla" -
opettanut oli pappi -
"tunnustähti taivahalla,
säihkyvä kuin päivän sappi;
nyt se viistoon vielä loistaa,
kohta paistaa päämme päältä,
sodan, sorron maasta poistaa,
karkkoo Hurtan kauhut täältä."
Näinpä suusta sulavasta
oli pappi tarinoinut,
puhunut myös kapinasta:
hyvää tuost' ei tulla voinut,
ellei vaihtuis esivalta
maassa kaikkiansa kerta;
päästäis Hurtan ikeen alta
vuotamatta liioin verta.
"Sunnuntaisin kirkkoon tule,
siellä enemmän ma puhun,
siihen asti suusi sule,
kuulla Hurtta voisi huhun.
Miehet varmat vaan on myötä;
saa ei kotiin jäädä kukaan.
Hiljaa tehdään suurta työtä.
Hyvästi, ja Luoja mukaan."
Saattoi portahille saakka. -
Ukko ohjaksista nykki;
raskas painoi mieltä taakka,
sydän kuuluvasti sykki.
Vitkallensa varsa astui,
vitkaan miehen aatos vieri;
kasteesta jo niitut kastui,
kun hän kotitielle kieri.
Juoksi Juho vastaan ukon:
"Kävi Hurtan huovit meillä,
rikkoi aitan uuden lukon,
oli pitkät piilut heillä,
veivät lehmän ometasta,
karsinasta hiehon hyvän;
huusin, kielsin ottamasta,
sain ma otsaan naarmun syvän."
Kieri kärryt kotipihaan. -
Vastauksen ukko säästi;
suuttunut ei ilmi vihaan.
Varsan valjahista päästi,
äänetönnä hakaan johti;
tullessansa aitan sulki,
seisoi, siirtyi tupaa kohti,
niska kumarassa kulki.
Seuras poika myrskymiellä. -
Tuumi ukko, astui tupaan,
liikkui niinkuin outo siellä,
luottamatta omaan lupaan.
Vihdoin vuotehelle vääntyi;
näki tyhjän pyssyvaarnan,
kysyvästi poikaan kääntyi,
toki säästi nuhdesaarnan.
Huomenelta varhain nousi,
poikaa punastuvaa tutki.
"Petoja on varten jousi,
vihollista tuliputki.
Pyssy paikallensa nosta!
Vaikk' on esivalta väärä,
pahalla en pahaa kosta;
Jumalassa juoksun määrä.
Käymme kynnökselle." - Läksi,
läksi myöskin poika myötä.
Saatiin pelto pehmeäksi,
tehtiin iltaan asti työtä.
Astuu ukko aurallansa,
kyntää vaot suorat, harvat;
muu ei muutos muodossansa,
rypyssä vain kulmakarvat.
Aamu kirkas Karjalassa,
tuores kesäheinän tuoksu,
päivän kehrä nousemassa,
vilisevä virran juoksu;
purret virran vettä viiltää,
hopeaiset hunnut huljuu,
kastehiset lehdot kiiltää,
suvannolla joutsen suljuu.
Palaa Hurtta matkaltansa
Repolasta rikkahasta,
saattajana salon kansa;
palaa rajan katsonnasta.
Seuraa immet Kuudanlahden,
poiat Porajärven takaa
täyteiseltä purren kahden;
kolmannessa Hurtta makaa.
Vaikka valtakunnat taistaa,
Karjalassa, kahden puolen
rajaa, rauhan päivä paistaa;
tuo on heelmä pappein huolen.
Käräjill' on kansan nähden
rauhan kirja rakennettu,
luotu alla Luojan tähden,
valamiehin vahvistettu.
Mukavasti Hurtta loikoo,
taskumatistansa maistaa,
jäsenensä jäykät oikoo;
syvyys päilyy, päivä paistaa.
Viime yö, ei lämmin liian,
nukuttihin nuotiolla,
noustiin lauluun sinipiian;
nyt on Hurtan hyvä olla.
Pajariksi parhaimmaksi
häntä rajakansa sanoi,
löysi vallan laatuisaksi,
viipymähän vieraan anoi;
kunne tuli, oli tuttu,
kussa istui, piiraat tuotiin,
kannel kaikui, kiersi juttu,
koashat syötiin, voashat juotiin.
Noita muistelee nyt Hurtta,
hymyyn partahuuli kiertyy,
Hei, jo koski nielee purtta,
mäkiseksi virta viertyy,
vaahto varppehille loiskaa,
pärske yli päänkin hipuu,
lehdot huiskaa, rannat roiskaa -
taasen tyyneen purret lipuu.
Rallatellaan rattoisasti,
kiertää juttu ynnä kasku,
kuuluu kumu kyliin asti,
nähdään Hurtan koskenlasku;
seisoo neiet rantamalla,
poiat hiekkaa pitkin piukoo,
törmälläpä, talon alla,
hieho yksinäinen siukoo.
Tarinoidaan venehissä,
hyvin kertoo karjalainen:
"Tuoss' on sotasaari, missä
yönsä nukkui Laurikainen. -
Tuoss' on piilopirtin tähteet,
tuolla metsäkirkon seinä. -
Tässä läikkyi hurmelähteet;
tulisijat peittää heinä."
Tarinoidaan taisteloita.
Vanhain posket puuntelevat;
muista eivät nuoret noita,
kummastellen kuuntelevat.
Valitellaan vainon öitä,
muistellahan vanhaa aikaa,
muinahisten miesten töitä;
vihdoin Vornan virsi kaikaa:
Aunuksessa kauas, julki
kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen retket kulki,
työnä ryöstö, tappaminen.
Varhain oli Kainuun kauhu;
pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
missä iski, miesi kaatui.
Ryösti vihdoin nuoren naisen.
Vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
"Hirtettävä oisi Horna!"
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
liitoss' oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi
vaimo viekas miehen moisen,
orteen nuoran toisen nitoi
pankon patsahasen toisen;
köytti kiini vankat ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;
katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs.
"Mitä liikut, vaimo kulta?"
"Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto sulta."
Heräs Vorna toisen kerran:
"Miks et nuku, Luojan nuppu?"
"Siks en nuku, nuppu Herran,
siirtyi päältäs sääskenhuppu."
Heräs Vorna kolmannesti:
"Jäseneni jäykät ovat."
Virkkoi vaimo kiirehesti:
"Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan."
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
"Mitä mulle teit sa kurja?"
"Jo nyt olet urho köytty,
kytketty on Vornan voima,
olet turman lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
jo on tullut tuomiosi,
sotatiellä heimo sorja,
miekoin Vorna naista kosi,
on nyt itse naisen orja!"
Potkas Vorna vuoteellansa,
orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
seisoi eessä naisen nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren
taikka pitkän pilven lonka.
"Olin silloin urho köytty,
kun ma äänes heljän kuulin,
olin silloin lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
olin silloin vaimon vanki,
kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
kun sa polven päällä kiikuit."
Koppoi keihään, miekan, syöksi
ulos iltaan synkeähän.
Päätyi nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
Saapui suku aamun tullen:
"Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,
surmattu on Vorna julma."
Huusi vastaan hurja vaimo:
"Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho aimo,
punertaa kuin päivän rusko!"
Näytetähän Vornan miekka:
"Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
miss' on sorja saanut haudan."
Kylpi nainen kyyneleissä:
"Viel' en todeks usko tuota,
varmaan vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota."
Näytetähän keihäs hälle:
"Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,
missä suuri surman peri."
Nyyhki vaimo voivuksissa:
"Viel' en menoon usko miehen,
varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
Vielä elää kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
kunne johti jäljet hirven."
Näytetähän Vornan vyöhyt
kera puukon helapäisen.
"Kussa paistoi kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
siinä kaatui kaunis vuona
Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
Manan lasten laulun soiden."
"Ja jos Manan lapset lauloi,
laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
tulen, tunnen metsät sankat,
kussa kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,
nidon niillä kullan kiini."
Kuuluu jälleen kosken pauhu,
kierretähän lehtosaari,
näkyy niemen takaa sauhu,
kohoo kaunis taivaan kaari.
Hurtta nauraa höröttelee -
kosken nielu purtta kiistää -
niinkuin kirkkoon köröttelee;
silloin rantaan venhot viistää.
Selittävi saattoväki:
"Nouse, mahti, maihin tässä!
Kov' on eessä koprumäki,
siinä Lempo leikkimässä.
Purren poikki niemen viemme,
niin myös veivät taatot ennen,
taas on väljä väylätiemme
meidän Lieksan vettä mennen."
Hurtta alla hurstiteltan
taskumatistansa maistaa,
heittää taakse kypärheltan,
silmät hurjat päässä paistaa,
partaan pullon kaula peittyy;
katsahtavi matkan menoon,
maiskahuttaa huulta, heittyy
ylpeästi selkäkenoon:
"Kun lie koski Lemmon luoma.
Lemmon lentoneuvot saamme,
kun lie laskematta uoma,
ensi kerran laskekaamme!
Tulkoon, mikä tulkohonkin,
tähän juutun niinkuin jurtta;
akkoja jos urhot onkin,
paikaltaan ei liiku Hurtta."
Seisoo, miettii miesi parat,
aatkeloivat ankarasti.
Eivät oisi urhot arat,
vaan on liian kallis lasti:
"Hukkuis meiltä saatettava,
sota tuosta tulla voisi,
eessä meillä mestuulava
taikka hirttonuora oisi."
Mutta Hurtan muoto muuttuu,
kaartuu kulmat synkät vakoon,
ja hän ärjyy ja hän suuttuu:
"Kun ma käsken, toteltakoon!
Ensi kerran elämässä
pakko munko myötä antaa?
Nähdään, ken on herra tässä,
kuka meistä kontin kantaa!"
Kuiskuttavi miesten kuulla
Mikko huovi, Hurtan seura.
Hurtta itse tuhtopuulla
puuskuttaa kuin jalopeura.
Hetki vakava on varsin.
Vaan jo hymyy karjalaiset,
vastaa vanhat puheenparsin,
naureksivat nuorempaiset.
Tuokio! Ja metsä liikkuu,
aukee kuvat oudot, somat,
immet kuusten alla kiikkuu,
niinkuin luonto, alastomat;
luonteleivat luokse venhon,
varpaat valkohiekkaan piirtyy;
niinkuin nostamalla tenhon
teloillansa pursi siirtyy.
Vait on Hurtta hurmiossa.
Onko taikaa, onko unta?
Vai tää lie se lehto, jossa
leikkii lemmen valtakunta?
Lähtenytkö metsän kansa
panemaan on urhon paulat,
vaiko astui aalloistansa
vellamoiset vaahtikaulat?
Väikkyy hurman, turman kuvat:
veikistäikse vöitten vanteet,
käsivarret pingoittuvat,
nousee, notkuu nuoret lanteet;
paistaa auringossa iho,
välähtelee koivun kuori,
puiden takaa kosken kiho
sekä vihryt rantavuori.
Tunne hurja Hurtan täyttää,
hartaus ja mielihaave,
kohottavan kättä näyttää,
tuijottaa kuin metsä-aave,
tanssii soihdut silmän eessä. -
Silloin lehtoon immet lymyy.
Taas on venho virran veessä;
Mikko hyvillänsä hymyy.
Hyvin pappi liekin liehtoi,
kulon kulkemahan laski,
pauloihinsa parhaat kiehtoi,
kaatui tuosta kaunis kaski;
liehtoi myöskin Hurtta julma,
sekä kansan sorto, hätä;
näinpä kohta kulon hulma
kulki pitkin pitäjätä.
Ensin Yrjö Sormu yhtyy
rovastihin rohkeahan,
toimen, tarmon miesi, ryhtyy
samaa tulta liehtomahan;
syttyy Tuomas Turuinenki,
Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko,
voittaa tulen tuiman henki,
yhtyy tuumaan Mantsin ukko.
Mutta seisoo niinkuin vuori
Nevalainen virtaa vastaan,
tyyn' on, kylmä miehen kuori,
sydän sykkää ainoastaan.
Kohoo kesken liekkilammen
niinkuin honka suuri suolla,
seisoo lailla rautatammen
esivallan vanhan puolla.
Mutta ukko suree. Huolta
hälle suurta poika tuopi:
saa ei enää sanaa tuolta,
tuskin vastauksen suopi.
Päivät yrmy, yöt on poissa,
viipyy aamunkoittoon asti,
toimittaa hän työnsä koissa,
nekin varsin vaikeasti.
Sattuu joskus huomenella,
tapaavat he toinen toisen
kotipellon pientarella,
auetessa aurinkoisen.
Kimmahda ei kielten lukko;
kauan syrjään katsotahan.
"Mistä tulet?" kysyy ukko.
Vastaa poika: "Tulenpahan."
Taikka saapuu viesti saloon:
"Taas on Hurtta tehnyt pillan."
Tulee Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
"Milloin saa hän tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa
kuivuu tämän talon nevat."
Välkähtävät silmät Juhon:
"Ei se oikeus aina voita,
eikä jälkeen turman, tuhon
aina onnen päivä koita!
Yöhön tarpeen yön on rotu,
viekas, synkkä, tuima tähän.
Mies on mennyt, ken ei totu
pimeässä näkemähän."
Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta, töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho hammastansa puree.
Niinpä ukko Nevalainen
naapurihin kerran läksi.
Naapurissa nuori nainen
kävi varsin kieleväksi.
Haastelevi niitä, näitä,
sattuu vihdoin sanomahan:
"Noh, kai kohta Juhon häitä
Nevalassa hankitahan?"
Ukko epäluuloisesti
kysyjähän katseen viskaa.
Nainen silmän karsaan kesti
keinutellen nuorta niskaa.
"Vai ei vielä aivan? Taitaa
olla juttu juoksemassa.
Tuon ma tiedän, papin paitaa
kudotahan Sormulassa."
Ukko nousi, läksi. Tiesi
nyt hän, kusta kulki uho,
mistä sanat otti miesi,
millä teillä juoksi Juho.
Koskee isään poian hukka.
Mykkyys korpitaloon koituu.
Mutta Nevalaisen tukka
hiljallensa hopeoituu.
Istuu impi kangaspuissa,
käämi kääntyy, pirta piukoo,
vaan on immen mieli muissa,
aatos kaukomailla siukoo.
Kutooko hän maalle rauhaa
vaiko sotaa, viel' ei tiedä,
mutta onnea ei lauhaa
Sormun sorja tyttö siedä.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
silmät tutkivat ja syvät,
varsi suora niinkuin salko,
huulet niinkuin marjat hyvät,
suu kuin hiirenherneen palko.
Saapuu maiden, merten takaa
sulhot suuret orhin, laivoin,
tyttö rukkasia jakaa;
ottaa jonkun kihlat vaivoin,
viikon pitää, sitten hylkää.
Tuost' on huoli äidin oman:
"Saa et koskaan kunnon ylkää." -
"Niinpä saanen kunnottoman."
Neittä Neva nuori lempii,
Sipon poika, siisti, rehti.
Mutta tyttö torjuu, empii,
lepattaa kuin haavanlehti:
tänään hälle hymyilevi,
luokse luontuu, suuta antaa,
huomenna jo lymyilevi,
päänsä korkealla kantaa.
Mielellänsä immen isä
tahtois tytön suostumahan:
saadaan uusi, oiva lisä
kansan pyhään asiahan.
Nevalaisten neuvon kieltä
kuulee koko korven kansa,
vaan jos poik' on meidän mieltä,
tuo hän muutkin muassansa.
Istuu impi kangaspuissa,
käämi kääntyy, pirta piukoo,
vaan on immen mieli muissa,
aatos kaukomailla siukoo.
Kutooko hän maalle rauhaa
vaiko sotaa, viel' ei tiedä,
mutta veri nuori pauhaa
eikä tyttö tyyntä siedä.
Seisoivat he kesä-yössä
kerran aitan portahalla;
uivat laaksot utuvyössä,
välkkyi järvet vaarain alla;
pohjan taivas puna-kelta
veti juovat vienot vesiin,
toisen taivaan rantehelta
kulki kuuhut valju esiin.
Tuli henki keskikesän
niinkuin tuoksu kypsän marjan,
paahde muurahaisten pesän,
taikka savunsiinto karjan,
astui ahon päivälaitaa,
kylpi päällä poimulehden,
nousi pitkin pellon aitaa,
siinä kuperkeikan tehden.
Ilahtui, kun nuoret näki,
karkeloitsi kartanolla.
Metsän puussa mykkä käki
malttanut ei vaiti olla,
kukahti jo kerran, kaksi,
niinkuin ollut oisi kevät,
kohta varttui varmemmaksi,
kullat, helmet helisevät.
Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
"Olenhan sun ystäväsi?"
Kuiski impi: "Sun ma olen."
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:
"Milloin häitä impyelle?"
Mutta Irja katseen heitti
kauas laakson vienon vesiin;
taivaan valkopilvet peitti,
kulki kuuhut valju esiin.
Vartoi sulho vastausta,
vartoi metsä, vartoi tuuli,
näytti kuuhut kummastusta;
mykäksi jäi immen huuli.
Eljas Iochman oli miesi,
papin sälli, teini Turun,
varhain tuskan valjun tiesi,
tunsi suuren sydänsurun:
kadotti hän Annan vienon,
Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn,
helkanurmen heinän hienon,
yksinäisen rinnan nyyhkyn.
Eleli nyt taaton koissa,
kappalaisen valkohapsen.
Oli kodin onni poissa,
painoi isää murhe lapsen.
Taatto tointaan hoiti, yksin
Eljas hoivaa etsi vaivaan,
kera metsän ystävyksin
sekä yön ja tähtitaivaan.
Niin he tyyntä eli täällä.
Ohi vyöryi ajan virta,
jyrissyt ei päiden päällä
elon myrsky-neitten pirta;
kutoi kaihon kalvas tytti,
helkki hiljaa huolten niidet,
joskus vaiva värähytti,
soivat surun kielet viidet.
Antoi vihdoin aika armon.
Versoi alta murheen mullan
terälehdet toimen, tarmon,
virpi kauniin viljakullan.
Elpyi Eljas eloon taasen:
mikä mennyt on, ei palaa.
Taaton toimeen laupiaasen
miehen nuoren mieli halaa.
Korpimaiden kuokkijaksi
Eljaksen on tahto vankka,
viljelyksen vartiaksi
siinä, miss' on salo sankka,
ettei voittais hengen halla,
haipuis valon viime vana,
sammuis pohjantähden alla
tiedon alku, Herran sana.
Paennut on piispa, poissa
Turun koulut, konsistorit,
vaan ei Eljaan tutkinnoissa
tarpehen nyt professorit.
On nyt aika Herran pelon,
tutkija nyt taivaan Luoja,
kova eessä koulu elon,
vaiva valtakirjan suoja.
Eljas hiljaa ahkeroipi,
unhoittaa jo murheen maisen.
Onnen virpi vihannoipi
jälleen koissa kappalaisen.
Pysähtyy jo huolen pirta,
vaikenee jo surun vaski.
Mutta vyöryy ajan virta,
roihuu kapinainen kaski.
Syöksyy ukon-jyminällä,
raastaa esiin rauhaisetki:
"Eljas, nouse, elämällä
vain on yksi suuri hetki!
Päälles papinkaulus pue -
jo nyt kosto koitti kerran -
astu saarnastuoliin, lue
valankaava kirkkoherran!"
Kalpenevi poian poski:
"Esivallan uuden kaava!"
Kuohahtavi suonten koski,
vuotaa verta vanha haava,
herää viha, herää vaino:
"Rangaistaan nyt Hurtta raaka,
poistuu maasta miekan paino,
juurtuu lain ja Luojan vaaka."
Luki Eljas valankaavan,
vannoi kaavan mukaan kansa,
uskoi ajan uuden saavan,
rikkoi vanhan vannomansa,
otti esivallan uuden
kesken sotaa palavata,
mennen Ruotsin mahtavuuden,
ennen Kaarlen kuolemata.
Mutta, kertoo kansan taru,
koska ilta tyyni tuli,
huoahteli korpi karu,
Eljas kyyneleihin suli,
kauan yössä kulki, sitten
astui alle taaton katon,
haastoi halki kyynelitten,
vieri virsi valapaton:
"Sydän-yön ma lapsi lienen,
liekuttama surun summan,
tuskan tuiman myötä vienen
käyden teitä elon kumman.
Kunne käännyn, eksyn tieltä,
minne mennen, joudun harhaan;
milloin saanen miehen mieltä,
miehen murheet sain jo varhaan.
Minkä parahinta koitan,
pyhintäni pyydän tässä,
sen ma onnettuutta voitan,
orpoutta elämässä;
nyt en tiedä, mennä minne,
kun on kauhu kaikkialla,
eessä jyrkkä vaaran rinne,
korpi kolkko vaaran alla."
Itki isä harmaahapsi,
murti häntä murhe sama:
"Sydän-yön sa lienet lapsi,
Ajatarten armastama,
synnytetty sydänkuussa,
vaahtokuussa vöihin väätty,
tuuditettu tuskan puussa,
itkun puusta kätky käätty.
En nyt tunne huoles hoivaa,
sull' on kauhu kaikkialla,
enkä tiedä tietä loivaa
sulle tämän taivaan alla.
Mitä teetkin, teet sa pillan,
minne mennet, murhe herää;
näit sa aamun, näit sa illan,
milloinkaan et päivän terää."
Palaa päre pankon puussa,
rengit iltaruokaa haukkaa;
ilta myöhä marraskuussa,
ulkoisalla myrsky paukkaa.
Yö kuin sysi, maa kuin noki,
alastonna metsä, manner,
riittehessä järvi, joki,
kaljamalla kaikki tanner.
Hovilassa lämmin takka,
pirtti pitkä, lautsat laajat,
pinoo leipää Pirkko akka,
röyhtäisevät ruoan saajat;
piiat värttinätä vääntää,
kyhnii uunin päällä ukko,
koira pöydän alla ääntää,
nukkuu orrellansa kukko.
Mutta pirtin peräpuolla,
karsinassa, lasin alla,
suutarin on pöytä tuolla;
syltä sijaa mahtavalla.
Hällä oma kynttilänsä;
mestarmies on pitkä Jyrkö,
rokon-arpi, nokka känsä-,
irstas, yksisilmä yrkö.
Muiden puheista ei piittaa,
hoitaa Jyrki oman homman,
väliin naskalilla viittaa,
paiskaa pahasuisen komman,
tuikkaa piian pakarahan;
kirkaisevi tyttö kovin,
tuosta rengit nauramahan,
torumahan Pirkko tovin.
Lepyttääkseen naisten mieltä
kertoo Jyrki tarinansa
immestä, min saunatieltä
koppoi Hurtta korjahansa,
jäätyi kassa järven jäällä,
kiini korjan perään hyytyi,
mutta Hurtan huovan päällä
tyttö kohtaloonsa tyytyi.
"Hyi!" jo piikain kielet kilkkaa,
"tarinaa ei taida Jyrki,
taikka taas hän herja pilkkaa:
poishan tyttö parka pyrki,
kauan huuti talvi-yössä;
huurtehessa kutri kiilsi,
puukko kirkas Hurtan vyössä,
kassan kauniin poikki viilsi.
- Huomenelta sulho tuli,
korjan kartanolta löysi,
kassa kyyneleistä suli,
tuli tuosta tuima köysi,
saip' on sulhon jousen jänne;
löip' on koston hetki kerta.
Hiipi sulho häihin tänne,
vuodatti hän Hurtan verta."
Haastellahan Hurtan töistä,
Hovin herrain hoilannasta,
riettahista rikos-öistä,
vaimosta myös valkeasta;
jää jo piian kehrävarsi,
nousee rengit pöydän takaa,
päre sammuu, putoo karsi;
kohta koko pirtti makaa.
Mutta päällä lieden himmen
Panu poika, punahuuli,
istuu luona hiilen immen,
kuulee, kuinka laulaa tuuli,
ja hän kullallensa kuiskaa:
"Kera etkö tahdo tulla?
Missä ilman lapset huiskaa,
siell' on salit, linnat mulla."
Huokaseiksi hiilen impi:
"Sinä valkee, minä musta,
on mun piillä kaunihimpi
liki pirtin öisen usta;
jos ma taattos saliin saisin,
pimentäisin pihtipielen,
lautsat uudet nokeaisin,
vihoittaisin taaton mielen."
Sammuu hiljaa viime hiilu.
Näy ei enää pimeästä
muu kuin kissan silmän kiilu;
lähtee lieden lämpimästä,
haukottelee, köyristäikse,
oikoo selkää, oikoo jalkaa,
sotisopaan pöyristäikse;
kohta taisto tuima alkaa.
Mutta viel' ei uinu talo.
Pirkko pihan poikki kulkee,
liekkuu yössä lyhdyn valo;
lukot tutkii, aitat sulkee.
Eikä pikkupuoli nuku,
siirtyneet on voudit sinne,
kooss' on koko kolmiluku:
Arnkil, Jessenhaus, Björn Finne.
Isäntä on itse poissa,
siks on hiiret pöydän päällä,
vaahtoo viini haarikoissa,
voudit valtikoi nyt täällä;
rehevöipi retoriikka,
sanat sinkoo sokin sikin;
puheena on politiikka,
paikallinen tietystikin.
Punoittaa jo Björnin naama,
totta tekee viini Ranskan:
"Pula tää on aikaansaama
Jessenhausin, 'Jästihanskan' .
Hänpä kirkoss' oli, milloin
tehtiin tämä Lemmon retos.
Miks ei ylös noussut silloin?
Päättynyt ois valtapetos."
Jessenhausin muoto muuttuu
ja hän syrjään sysää kannut.
"Björnin puhe mieltä puuttuu!
Miks en muka vastaan pannut?
Kansa templin täyden ahtoi,
kiilsi kirveet vöitten alta.
Minkäs siviil'miesi mahtoi,
missä vaani miekan valta!"
Arnkil, aina kylmä järki,
lausuntonsa laatii siitä:
"Turhaan Björn nyt seuran särki,
vaikk' en 'Jästihanskaa' kiitä.
Ehkä toisin tehnyt oisin,
sentään synninpäästön suon ma,
Björnillekin saman soisin;
kumppanuuden maljan juon ma.
Pulma tää on hiidenmoinen,
joka miettimistä antaa:
esivalta tääll' on toinen,
toinen kruununverot kantaa.
Maa on Ryssän, voudit Ruotsin,
kirkko itse pirun, - luon ma
yöhön yhden lujan luotsin:
kuninkaan nyt maljan juon ma.
Vaikka pappi meidät petti,
pettää piru pappi pahan,
vaikka Hurtta kansan ketti,
ketämme me Hurtan nahan;
käyköön, kuinka käykin, laihdu
eivät voudit, tiedän tuon ma,
eikä veronkanto vaihdu:
esivallan maljan juon ma."
Juodaan malja. Jessenhausi
yhä yksin motkottavi:
"Arnkil aivan oikein lausi;
kenpä tässä kotkottavi,
senpä syykin olla suittaa:
juovuksissa verot kantaa,
puolet kurkkuhunsa kuittaa,
toiset puolet anteeks antaa."
Kimpoaa Björn paikaltansa:
"Kuka leikkaa kunniaani?
Vieras mulle ei tää kansa
eikä outo oma maani.
Saanut en ma Hurtan mieltä,
toisen sain ma syntymässä.
Vaan jos Suomi eksyy tieltä,
Ruotsin herrain syy on tässä.
Iljettää jo alkaa mua
tämä ryöstö orvon, lesken,
nähdä maata rosvottua,
käydä nälkäkyläin kesken.
Siksi juon ma kanssa rahvaan,
koska rahvaan osaa huollan.
Tartun kerran kalvan kahvaan,
verin synnyinmaata puollan!"
Horjuu Björn, jo pettää kunto,
vuoteelle hän väsähtäypi.
Arnkil hymyy: "Björnin tunto
herää, kun hän maata käypi."
Kallistaa hän kannun, juodaan
vielä joku hetki jouto;
silloin riemu päättyy, tuodaan
Hovilahan viesti outo:
"Jo nyt viuhka jousen jänne,
nouse telme kalvan teillä,
rientää talonpoiat tänne,
johtajana Sormu heillä;
päättäneet he ryöstää ovat
tänä yönä kruunun talon,
lyödä koston-iskut kovat,
tehdä tuiman tulipalon."
Syntyy Hovilassa häly,
aseet kalskaa, soihdut hohtaa,
herätetään rengit, äly
Arnkilin nyt kaikki johtaa,
järjestää hän puolustuksen:
tänne miesi, tuonne pari,
aitan solaan, taakse uksen;
varrotahan hetki vari.
Niin jo joukko raivo ryntää,
paukkaa pyssyt myrsky-yössä,
luodit puuta, luuta kyntää,
heiluu kirveet, keihäät työssä;
leimahtaa jo tuolta palo.
Ennen aikaa aamunkoiton
vallattu on Hurtan talo,
saaneet talonpoiat voiton.
Ja ne raivoo ja ne riehuu.
Vierii viinitynnyreitä,
kohta padat täydet kiehuu;
saapuu kansaa pitkin teitä.
Kukin omaa kättä käyttää,
ottaa lehmän, ottaa lampaan,
tavaralla taskut täyttää,
saalihilla Hurtan hampaan.
Auta ei nyt Pirkon vihat,
ämmä ärisee ja noituu:
sai hän piiloon petran lihat,
kohta hukka toinen koituu:
penkkiin härjän parhaan lyövät.
Kahvelit ja veitset kilkkuu,
herroiksi nyt moukat syövät;
piiat virnistää ja vilkkuu.
Saapuu aamun suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi;
hänpä sodan säännöt tiesi.
Varjelee hän jyvälaarin,
lausuu suulla mahtiponnen:
"Vilja tavaraa on Tsaarin,
tuottaa meille suuren onnen."
Sinne korpit, kussa raato;
höyryävi hyvä keitto.
Saapuu sinne viinankaato
luutnanttikin virkaheitto,
Alholm, aina juovuksissa.
Talonpoikain eessä teikkaa
täysissä hän asehissa;
ja hän vannoo ja hän veikkaa:
"Johtajaksi luotu lienen,
taistella kuin Lempo taidan,
jos ma teidät tuleen vienen,
saakin Hurtta hurmepaidan.
Lapset! Mull' on mielenlaatu
teitä kohtaan varsin hellä.
Siksi kuin on voitto saatu
voimme vähän ryypiskellä."
Mutta läätin pahnain päällä
istuu verovoudit vangit,
murheiset on muodot täällä,
oven eessä paksut kangit;
vait on Arnkil, synkkä, survaa
usta, eipä murru muuri,
saatanaan Björn Finne turvaa,
jumalaansa 'Jessenjuuri'.
Voipuneena haavoistansa
Sykkö yössä yksin makaa;
ympärillä räyhää kansa,
kuuluu pauhu seinän takaa.
On nyt Sykön mieli synkkä,
into oisi iloon muiden,
vaan on jalka lysmy, lynkkä,
reikä alla rintaluiden.
Ei oo sulho Suomen maasta,
on hän tullut mailta muilta,
Aunuksesta autuaasta,
saanut Vienan virransuilta,
hirven hiihtokankahilta;
Repolan on miesi reima.
On nyt läsnä urhon ilta,
otsallansa Tuonen leima.
Virittää hän vienon virren
yössä maaten, matalalta,
luota synkän seinähirren,
sysimustan orren alta,
syöden miestä surun summan,
välkkyessä Kalman peisten,
tuimellessa tuskan tumman,
lautsan päässä Kuolon seisten.
"Miksi vierin vieno peura
Repolasta rikkahasta?
Oli tuolla tuttu seura,
maanitteli maammo lasta.
Miksi heitin heimon kannat,
vierin maalle vierahalle,
heitin heljät heinärannat,
punapurret rannan alle?
Outo tääll' on urhon olla,
korpi kolkko, kansa karu,
kaihi eessä auringolla,
soi ei kannel eikä taru,
eipä kaiu hemme helske
rantamilla rahkasoiden,
kaikuu täällä miekan melske,
tanhujuoksut tapparoiden.
Oli mulla kontu pieni,
senkin ryösti Hurtta julma;
on nyt musta murhetieni,
asuntoni korven kulma,
mätäs märkä vuoteheni,
hongan oksat pääni harjaa,
särkyi silloin sydämeni;
kohta kaitsen Tuonen karjaa.
Oli nainen nuori mulla,
tarpoi lunta talvisäissä,
on nyt tupa tuiretulla,
nääntyi tielle synnyttäissä,
puhui jäinen pohjatuuli,
kylmät siinti tähdet taivaan,
taaton kirot korpi kuuli;
kohta astun kuolon laivaan.
Jää nyt multa pikku piltti.
Ukko, auta orjan lasta,
nosta polves päälle kiltti,
korjaa koito maailmasta,
kapaloissa kauas kanna,
hyvin kätke hallan-arkaa,
isää ällös ilmi anna;
kohta kynnän Kalman sarkaa.
Älä suutu, suuri Luoja,
vihan ärjy ääntä mullen,
anna armo ynnä suoja
minun Tuonen tupaan tullen!
Osoittaos lämmin soppi
oven suussa, lieden luona;
oli kylmä elon oppi,
synkkä syödä mieron muona.
Vaan jos ärjyt ääntä vihan,
koska vuoden veljesverta,
näin ma sulle vastaan ihan:
"Tehtiin oikeutta kerta."
Ei se aina voita hyvyys,
pilven alta päivä loista,
eikä elon vetten syvyys
aina taivaan kaarta toista.
Tule, Tuonen tumma pursi,
satamahan miestä saata,
miestä, jonka matka mursi;
kaipaan kangastuksen maata:
pääskyn virttä viiripuussa,
kotikummun kultasantaa,
laituria lahden suussa,
heleätä heinärantaa."
Lauloi Sykkö vienon virren
yössä maaten, matalalta,
luota synkän seinähirren,
sysimustan orren alta.
Kädet rinnallensa risti;
nousi Tuonen tuima rauta,
nukkui urho kaunihisti,
painui kiini silmälauta.
Päivää kolme juhlat kesti.
Saapui Hurtta saaliin jakoon;
poistui pappi kiirehesti,
pötki myöskin Alholm pakoon.
Alkoi tuosta taisto tuima,
moni poika kuolon peri,
moni kaatui huovi huima,
huppeloitsi kansan veri.
Päättyi punavirran vuoto,
voitti huovit, kansa parkas,
oli synkkä Hurtan muoto,
kun hän kartanolle karkas;
pikkupuolen hiiloksessa
kyti vielä mustat parret,
seisoi Hurtta hurmehessa,
kaaloi verta saapasvarret.
Ja hän vangituille huusi:
"Roistot! Vielä vuoden mennen
tässä nousee linna uusi,
jonk' ei moista nähty ennen.
Tuomio on teille suora:
kaksinverroin veronkanto,
johtajille hirttonuora,
muille muuten anteeks-anto."
Kuuluu Yrjö Sormun ääni:
"Johtaja lien tässä minä,
mun siis yksin menköön pääni;
seuraat jäljestäni sinä.
Tullaan tuomiolle kerran."
Hymähtävi Hurtan huuli:
"Kaikki mennään tietä Herran,
hyvä, että kutsun kuuli."
Jo on miehen surma lässä.
Nousee silloin nuorukainen:
"Johtaja lien minä tässä,
nimeni on Nevalainen.
Mun siis menköön herja henki,
Yrjö Sormu olkoon vapaa!
Maksat, Hurtta, hurmeen senki;
kohta kosto sunkin tapaa."
Väittää Yrjö Sormu: "Ethän
poikaa usko raivokasta!
Johtajaksi älynnethän
miehen täyden etkä lasta.
Päällikön hän käskyt täytti,
mua kuuli kansan kuoro,
hän vain sodan kättä käytti;
vuoden päästä sun on vuoro."
Kuiskaa hälle nuorukainen:
"Sull' on vaimo ynnä lapsi,
mulla morsian on vainen,
tyttäresi tummahapsi,
älä kahden turvaa katko!"
Virkkaa Yrjö Sormu vakaa:
"Pojasta on polven jatko,
koska marras maassa makaa."
Päättää Hurtta jalon kiistan:
"Kun ja kosk' ei riita lopu,
siispä siten jaan ma riistan,
että tulee täysi sopu:
pää ken oli kansan uhman,
hänpä päänsä pudottakoon,
käsi kenpä tuuman tuhman,
kätensä myös kadottakoon."
Parahtavat vaimot, kansa
kaikki polvillansa pyytää.
Vait on Hurtta voimassansa,
kekäleitä silmä syytää.
Kaäntyy, viipyy vielä tovin,
jakaa käskyjänsä muita.
Mutta kohta maalla Hovin
pystytetään teilapuita.