Toinen sarja
Runokokoelma (Helsinki 1919)
Kohtalon kellot
Kuninkaihin
Kotikuria
Pietari Haerkepaeus
Valju vaimo
Pirkko
Jumalan myrsky
Malla
Turunkorva
Henkiherra Arnkil
Hurtan läksijäiset
Irjan kuolo
Kainuun hävitys
Rauha
Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman;
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman;
ylleen puvun parhaan puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:
"Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
virit vienot salmensuissa;
terve, myrsky, terve, sota,
terve, elon ukkoshetki,
terve, tuskan tuima ota
sekä riemut, rikoksetki!"
Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
hetken vartoi vaiti ollen.
Vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
"Mitä tahdot?" Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
"Tahdon taaton vapahaksi."
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
jossa illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
"Mitä varrot?" Hurtta sanoo.
Vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
"Varron sulhon vapautta."
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt;
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertuvat pilvein verhot,
kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: "Lähden." -
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: "Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi;
itseäs en enää anna,
jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!"
Katsoo kaunis impi kauan:
"Jään ma hyvän Hurtan luoksi,
joka jättää surmarauan
minun heikon, vienon vuoksi;
joka kanssa Jumalansa
tekee tunnonrauhan syvän,
jota kerran siunaa kansa
vuoksi hallituksen hyvän."
Nyökkää päätään Hurtta. Kaikuu
niinkuin kauko-kirkonkellot,
vaiko Manan vasket raikuu,
kumahtavat kuolon pellot?
Seestyy seinät Hurtan majan,
liittyy käsi käteen varmaan;
kesken suuren, synkän ajan
syttyy auvo kahden armaan.
Astuu sisään Arnkil. Kysyy
Hurtta: "Miksi kellot soivat?"
Arnkil hetken vaiti pysyy,
vastaa: "Kellot kunnioivat
kansan kuolintuomioita,
jotka täyttyneet on äsken;
vaan jos siedä et sa noita,
vaientaa ne kohta käsken."
Simo Hurtan otsa uurtuu:
"Toimit joskus liian hyvin." -
Arnkil selin nöyrin kuurtuu,
poistuu kumarruksin syvin.
Huokaa Hurtta: "Tyttökulta!
oot nyt orpo, yksin sinä,
poiss' on isä, sulho sulta,
niiden murhamies nyt minä."
Virkkaa itkusilmin impi:
"Kadotin ma taaton harmaan,
löysin, mik' on kallihimpi:
unelmaini urhon armaan.
Suistui multa sulhaseni,
häipyi taakse Tuonen häivän,
oli laulu lapsuuteni,
sinä laulu täyden päivän."
Katsoo Hurtta kummastellen:
"Etkö sitten kiroo mua?"
Vastaa tyttö tyrskähdellen:
"En ma koskaan kiroo sua,
siunaan elon kaiken kautta
niinkuin Taivahisten tulta,
jotka tämän lemmen kautta
riisti taaton, sulhon multa."
Huokaa Hurtta murtuvana:
"Siis on tullut turmioni!"
Vastaa tyttö valkeana:
"Koitti kerran kohtaloni;
vaikeasta vaikeampaan
kanssas käydä tahdon iki,
haikeasta haikeampaan,
kussa kuolo liikkuu liki."
Painaa Hurtta päänsä, kuiskaa:
"Siispä vihki meidät Surma!
Tuonen tässä hunnut huiskaa
eikä hetken helppo hurma.
Tunnen, että eilisestä
on kuin pituus pilvenrannan,
sinisilta, jok' ei kestä
verta Hurtan kannuskannan."
Helkkää ääni neien nuoren:
"Jos ei sinisillat kestä
kuormaa sydänsyittes vuoren,
teemme toisen teräksestä,
joka tulla tuskan kantaa,
lemmen, kuolon virttä soivan,
pitkin punapilven rantaa
sulhon hurme-huppeloivan."
Vonkui, vankui kirkon vaski,
vaikeni kuin noidan loihtu.
Vereen talvipäivä laski,
punoitti kuin suuri soihtu.
Vait on Hurtta niinkuin hauta,
vait on impi niinkuin vainaa;
Sallimuksen seppelrauta
kumpaisenkin päätä painaa.
Kodin hirsi-hiiloksella
seisoo Sipo Nevalainen
talvisella tanterella;
puhuu tuuli purevainen.
Hämärtää jo pakkas-ilta,
kolkko huokaa korpi, salo,
takaisilta taivahilta
nousee kuun jo valju valo.
Miettii Sipo Nevalainen:
Mistä apu, armo tässä?
Kuninkaalle kuuliainen
olen ollut elämässä,
vaan on Kaarle kauan poissa,
mässää herrat, moukat täällä;
kun ei kissa, näätsen, koissa,
hyppii hiiret pöydän päällä.
Saapuu Hovilasta sana:
"Jo nyt Sipon onni koitti!
Simo Hurtta mahtavana
kansan kaiken kaasi, voitti.
Pahalla hän kostaa pahan,
hyvyydenpä hyvyydellä;
sinut kutsuu Hovilahan,
on hän sulle aivan hellä."
Kohta kansliassa Hovin
seisoo Sipo Nevalainen.
Hurtta häntä katsoo tovin,
tuumii: Tuossa alammainen,
jok' ei tieltä oikealta
eksy, väisty eikä horju,
vaikka horjuu esivalta,
maan ei vainolaista torju.
Virkkaa: "Tääll' oot ollut, luulen,
esivallan vanhan suoja
kauankin - ja niinkuin kuulen -
kapinasta tiedon tuoja
tuona turman yönä, konsa
puhtaaks pantihin tää talo;
tajuatko: palkintonsa
ansaitsevi työsi jalo."
Sipo vastaa vakavasti:
"Sain jo aimo palkan tuosta,
tuntui sydänveriin asti;
täytyi talvi-yöhön juosta,
koska kostomielin multa
talonpoiat poltti talon;
takaa korpikuusten tulta
katsoin, tuumin syytä palon."
Järkähtää jo Hurtan mieli:
"Minuako syytät siitä?"
Sipo vastaa verkka-kieli:
"Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla." -
Kysyy Hurtta: "Siispä kelle?" -
"Jos on syytä jollakulla ..."
Sipo tuumii - "jokaiselle!"
Katsovat he toinen toistaan:
Sipo, niinkuin Suomen honka,
Hurtta, niinkuin salamoistaan
tutaan pitkä pilvenlonka;
eipä kumpaisenkaan siirry
silmät eikä kasvot käänny,
myös ei pilkka niihin piirry,
suu ei suutu, ään' ei äänny.
Virkkaa vihdoin Hurtta: "Olet
mulle hyvää tehnyt, miesi;
polkuja jos mieron polet,
sull' on Hovilassa liesi.
Vaan jos mikä painaa mieltäs,
puhu, pyydä! Mik' on minun
vallassa, sen täytän. Kieltäs
kirvoita, on vuoro sinun!"
Ja hän käskevästi viittaa. -
Sipo tuumii tosissansa,
toisen kiirehest' ei piittaa,
pyörittää vain lakkiansa.
Miettii, mik' ois onnekkaisin
kansakunnalle ja maalle,
virkkaa viimein: "Jos ma saisin
lupakirjan kuninkaalle!"
Hurtta huimat kulmat nostaa:
"Sinä kuninkaihin? Miksi?
Mulleko vai muille kostaa
aiot mieles leppymiksi?
Et nyt etsimääsi kohtaa,
poiss' on kuulu kuninkaamme,
neuvosherrat yksin johtaa
Ruotsin sekä meidän maamme."
Vastaa Sipo vakain mielin:
"Tiedän, kuningas on poissa,
vaan en silti mielinkielin
heilu herrain porstuoissa.
Luokse Kaarle kuninkaani
pyydän, vaadin pääsyn vapaan,
vuoksi armaan synnyinmaani;
hänet kyllä etsin, tapaan."
Hymähtävi Hurtta: "Mitä
sanoisit, jos tapaisitki?"
Sipo vitkaan vastaa: "Sitä,
että kyllin kansa itki,
kärsi teistä, Hovin herrat,
ynnä muutkin muukalaiset;
verot veitte kymmenkerrat,
löitte miehet, naitte naiset!"
Jopa Hurtan muoto muuttuu,
painuu kulmat synkät vakoon,
jalkaa polkee hän ja suuttuu;
talonpoik' ei lähde pakoon,
seisoo varsin vakavana
oven suussa oudon tuvan,
kysyy, kun on hällä sana:
"Saanko kuninkaihin luvan?"
Hulluks Hurtta luulee miehen:
"Arnkil! Lupa hälle laita
juosta vaikka Hornan tiehen,
tulla, mennä merta, maita,
Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan,
missä Turkin kuuhut hohtaa,
turkitarten kilpakisaan -
kunnes kuninkaan hän kohtaa!"
Arnkil lupakirjan laittaa.
Vartoo Sipo varsin vakaa;
saa hän kirjan, taskuun taittaa,
kirja matkaturvan takaa.
Hurtta hänen hommiansa
seuraa, silmiss' sääli, huoli,
muistuu jotain muistostansa
ja hän virkkaa: "Poikas kuoli?" -
Nousee Sipon selkä: "Kuoli,
kuolla jouti, kavaltaja,
ellei ollut mielipuoli,
järjenjuoksu hällä vaja!
Turha häntä surra. Lastaan
tunnustako älköön kukaan,
jos hän esivaltaa vastaan
nousee, tempaa muutkin mukaan!"
Lausui, poistui niinkuin paasi.
Hurtta jälkeen tahtoo juosta:
"Arnkil! Sun jos tää ois maasi,
etkö ylpee oisi tuosta?
Riennä jälkeen miehen moisen,
hälle muiston annan armaan,
näistä pistooleista toisen,
takomista taaton harmaan!"
Arnkil käy ja palaa. - Astuu
Hurtta askeleen ja kaksi,
tuntee, kuinka silmä kastuu,
virkkaa: "Suomen Jumalaksi
nimittäisin tuon vanhurskaan;
vaan mik' oisin silloin minä,
joka kaikki kaadan, murskaan?
Arnkil! Siihen vastaa sinä!"
Arnkil aatkeloi: Ken tietää
majurimme mietteet syvät?
Saa sen päähänpistot sietää
pienet, suuret, huonot, hyvät.
Siedän, kestän, minkä jaksan,
toki kerran kohlut kostan,
kerran koron kanssa maksan,
kun ma vapaan pääni nostan.
Vaan hän ääneen vastaa: "Oisi
Affleck silloin Suomen piru,
silloin täällä valtikoisi
virkamies, mi suott' ei viru.
Vaan on moinen ihmisrotu:
huolii Jumalasta viisi
eikä saatanaankaan totu -
itse oisin Suomen hiisi!"
Hurtta synkin kulmakarvoin
katsoo voutiansa kauan,
joka sanan virkkaa harvoin,
silloin raa'an niinkuin rauan,
Miettii miestä, miettii maata,
missä kestää kauhun kausi,
vihdoin päätään nyökkää: "Saata
sisään Björn ja Jessenhausi!"
Saapuu Jessenhaus kuin käärme,
ketunnahka-turkki yllä,
kaulassansa näätäpäärme;
talven tarkenee hän kyllä.
Vaan on toinen Björnin laatu:
niinkuin kannunpohja paistaa
naama, Jumalalta saatu,
joskin myös hän hieman - maistaa.
Katsoo heitä Hurtta hetken,
virkkaa: "Eipä jaksa päästä
päähän elämänsä retken,
ken ei itseänsä säästä.
Jessenhausin terveys horjuu,
vaatii varman virkaloman;
vaivoin Tuonen työtä torjuu
henki äijän hervottoman."
Jessenhausi kauhumielin
kuulee sanat Hurtan julman,
selin nöyrin sekä mielin
selvittää hän kokee pulman.
Keskeyttää Hurtta ukon:
"Kajaaniin nyt kaikoatte,
lujetessa linnanlukon
appelaan tien asetatte.
Olen kuullut, että appi,
tulliherra Hoffren, siellä
teitä kauan kaipaa, pappi,
porvaritkin murhemiellä.
Mutta enin - niinkuin kuulin -
vartoo vaimo kaunis, nuori.
Ritariks, hyi, teidät luulin,
niinhän pettää ulkokuori!"
Jessenhausi Hurtan pilkkaan
puutu ei, jos tajuaakin,
joskin pilkka pistää nilkkaan,
pistää, sattua se saakin!
Häll' on huoli toinen: "Saanko
palkkani ees pienen kantaa?"
Hurtta hymyy: "Eestä maanko? -
Voihan appi muonan antaa."
Jessenhausi huokaisevi,
henkäisevi hetken, kaksi,
sitten, kurja, kuiskailevi:
"Totta sentään vierahaksi
meille tulee majurimme
niinkuin ennen, niinkuin muinen:
tuota toivoo Hoffrenimme,
vaimonikin valkeuinen."
Viittaa Affleck armoisasti;
Jessenhausi, 'Jessenjuuri',
kumartavi maahan asti,
mielessään jo toivo suuri.
Björniin Hurtan silmä siirtyy,
lehahtaa jo leppeämmin:
"Teidän kasvoillenne piirtyy,
mihin teill' on mieli lämmin.
Armeijaan te astumista
ootte usein aatellehet,
vaikk' on noista aikehista
toimet tärkit estänehet.
Nyt ei niistä estett' enää:
virastanne ootte vapaa! -
Vaikenette? Teette tenää?
Onko tuo nyt urhon tapaa?"
Viiksiään Björn Finne kiertää:
"Liian nopeaan kentiesi
meitä onnen oikut viertää;
olen sentään sotamiesi.
Armeijaan ma astun, ajan
ryssän, saarran saarroksihin,
taakse vanhan Ruotsin rajan,
vaikka itse helvettihin!
Toki toivon, ettei lähin
aika viel' ois lähdön aika,
saisi viikot vierrä vähin,
saapuis kevättalven taika,
suurtuis tähdet, taittuis hanki,
kuuset, hongat hopeoituis,
ei ois ihminenkään vanki,
hirven, karhun hiihto koituis."
Mutta Affleck ankarana
katsoo keväthaaveilijaan:
"Etelästä sai jo sana,
tuli taisto tanssin sijaan;
isänmaa ei enää vailla
saata olla miekan miestä,
joka lupaa teidän lailla
täältä ryssät kaikki piestä.
Kreivi Nieroht teitä uottaa,
Kaarle kuningas ja kansa,
ja ne uskoo ja ne luottaa:
urho tutaan sanoistansa.
Hyvästi siis hirvet, maisto
maljan, naisten naurut, soitto,
terve, sota, terve, taisto,
terve, kuolo taikka voitto!
Luutnantti! Tää askar rauhan
teitä veltostuttaa varmaan;
joskus teille tenhon lauhan
vei ne myöskin miehen harmaan.
Aikaa kolme päivää saatte:
ensin lähtömaljat juotte,
sitten lähtösuukot jaatte,
sitten lähtölaulut luotte."
Mutisee Björn Finne: "Tokko
täss' ois sentään kiire parhain?"
Hurtta hymyilee: "Mies sokko!
Sankarkuolo liian varhain
kellekään ei koita koskaan."
Ja hän viittaa kädellänsä. -
Vaikenee Björn Finne, joskaan
tuost' ei tuiki mielissänsä.
Affleck lausuu: "Arnkil! Teistä
pitänyt jo olen kauan,
teiss' on taiston tulta, peistä,
kylmyyttä myös kylkirauan.
Teidän olkoon tästä saakka
lähin valta Hovilassa,
vallan vastuu myös ja taakka,
kun en itse kantamassa."
Arnkil kumartaa. - Jo päivä
mailleen painuu joulukuinen,
punoittavi pilven häivä,
huokaa metsä honkapuinen.
Vaan ei vielä majurilta
huomisesta huolet lopu,
lausuu: "Ennen kuin on ilta,
meill' on kirkon kanssa sopu.
Valjastakaa varsa paras!
Papin pakinoille lähden,
ett' ois kiini suurin varas
ennen aikaa aamutähden.
'Pienet hirtetään', he puhuu.
Katsokaamme!" - Hurtta ajaa.
Ympär' yössä korpi huhuu,
katsoo kuuhut kauhistajaa.
Istuu illan suussa pappi,
arvon herra, Herran miesi,
Haerkepaeus, Hurtan appi,
eessään liekkavainen liesi;
ei hän yksin istu, tällä
kertaa ompi seuranansa
kanttori Porccander hällä,
josta paljon pitää kansa.
Juuri juossut heillä juttu
päästännäst' on kansan pulman.
Uusi juttu, vanha tuttu:
nurinaa vain ajan julman,
vaikerrusta vainon uuden,
pettymystä kansan koston,
olotilaa onnettuuden,
taakkaa viime veronnoston.
Nousee Haerkepaeus: "Mahti
vaikk' on Hurtan maassa tässä,
oon ma karitsaini vahti,
heit' en heitä elämässä.
Muu jos auta ei, ma liehdon
liekkiin toisen turman palon,
liittoon siihen ryssät kiehdon,
saamme tsaarin suuren, jalon."
Peljästyy Porccander: "Tänne
ryntäisikö ryssät huimat?
Eikö katkeis kansan jänne,
päätyis päivät yhtä tuimat?
Ehkä paras oisi uottaa,
kunne kääntyy pyörä ajan,
Luojaan uskaltaa ja luottaa,
armoon kaiken armahtajan?"
Pappi pitkill' askelilla
astuu pirtin lattiata,
avaroilla aatoksilla,
mittaa, miss' on ajan rata;
tuntee aikakirjat Suomen,
uskoo hän myös taivaan Isään,
kihoo kyynel alta luomen -
työntyy silloin Hurtta sisään.
Sanoo susiturkistansa:
"Luojan rauha, rakas appi!
Näen, astuu aatteissansa
siinä seurakunnan pappi -
ah, ja lukkarikin myötä!
Varmaan tuumat tääll' on vakaat,
tehdään tyyntä Herran työtä:
heräjä sa, joka makaat!"
Lieden ääreen leveästi
istuu itse käskemättä,
pistää pilaa keveästi,
lämmittelee jalkaa, kättä;
leikkii niinkuin hiirillänsä
kissa, hetkeksikään päästä
heitä ei hän silmistänsä;
saalistaan ei Hurtta säästä,
Rovasti nyt rohkeasti
keskeyttää kenstin pilan,
lausuu varsin vakavasti:
"Arvaan itse oman tilan,
annan arvon vierahalle.
Siksi kysyn: mik' on tuonut
teidät näitten ortten alle, -
meille kunnian tään suonut?"
Iskee Hurtan silmä tulta:
"Tulin käyntiin vastaamahan,
jonka teitte, appikulta,
kansan kanssa Hovilahan.
Tietäkää, on mulla muisti
pitkä niinkuin kruunun koura,
joka kansan eljet suisti,
jäi vaan uskon haave, houra.
Siksi valan vannotatte
jälleen Ruotsin kuninkaalle,
esivallan asetatte
vanhan kansalle ja maalle,
varoitatte vastaisista
erheistä ja kapinoista,
seurakunnan paimenista,
vääristä myös profeetoista."
Miettii, vihdoin virkkaa pappi:
"Entä, ellen tehne sitä?"
Pahoin paisuu Hurtan sappi:
"Entä? Ellen tehne? Mitä?
Tuomionne Tukholmasta
saatte neuvosherrain suulla,
syynne kansan kapinasta
sovitatte hirsipuulla."
Tuumii tuota pappi, sanoo:
"Vaikk' on ange vaiva ajan,
ain on sille, joka anoo,
sentään armo Vapahtajan.
Häneen turvaan, luotan! Mutta
kuink' on käypä kansan kurjan?
Säälinette sortunutta
teille taistokauden nurjan?"
Haastaa Hurtta: "Säälin, säästän,
rikostaan jos katuu kansa,
kovan koston alta päästän,
en, jos paatuu pahassansa.
Tehkää, mitä mielinette!
Veitte kansan teille pahan,
sitä itse sääli ette,
ellette nyt - oikeahan."
Miettii Haerkepaeus. Kuiskii
kanttori: "Se luvatkaatte!
Hurtan silmä tulta tuiskii,
kohta salaman te saatte.
Teeskennelkää ystävyyttä!
Tutkikaatte tuntoanne:
turha myrskyyn mennä syyttä,
maa voi käyttää kuntoanne."
Sanoo pappi: "Suostun!" - Päänsä
painaa, herpoo hengen jänne.
Lausuu Affleck, jättäin jäänsä:
"Saitte voiton itsestänne.
Onnittelen! Olkaa tyyni,
unohdamme vanhan vihan;
tiedän itse omat syyni,
niinkuin omanne te ihan."
Ja hän papin kättä puistaa
parahalla tuulellansa,
sitten jotain muuta muistaa,
kuiskaa, katsoo appeansa:
"Tulkaa kerran kestiin Hovin!
Nähdä tytärtänne varmaan
tahtonut te ootte kovin,
tulkaa, näätte Annan armaan!"
Kumahtaa, kuin kuolon multa
kirstun kanteen, äijän ääni:
"Tyttäreni ryöstit multa,
riistit puolen elämääni.
Hovia ma kammon, kulen
kaukaa, kierrän Kalman usta,
vaan jos sinne kerran tulen,
tuon ma turmaa, kadotusta."
Hätkähtävi Hurtta, tuiman
tuntee tuskan rinnassansa:
Tulkitseeko äijän huiman
ääni, mitä miettii kansa?
Onko mahdoton siis sopu
kanssa näiden härkäpäiden?
Eikö koskaan vaino lopu,
taukoo tanhu Tuonen häiden?
Vaan hän mielenliikutuksen
pilkkaan karkeaan nyt peittää,
päästää kirkkaan kirouksen,
sanat sarvipäiset heittää:
"Vaikk' ei tapa muuten mulla
tallustella kirkkoteitä,
sunnuntaina kirkkoon tulla
aion kuulemaan ma teitä.
Saarnatkaatte, messutkaatte
niinkuin leipäpappi parhain,
työstänne jo palkan saatte
tälläpuolla tähtitarhain!
Varmaan kunnon kanttorimme
veisaa kiitosvirren tuosta,
ettei arvon rovastimme
heti tarvis taivoon juosta."
Menee nauraa hohottaen.
Vait on lukkari ja pappi.
Mutta kädet kohottaen
kohta Hurtan hurskas appi
anoo avukseen nyt Luojaa
ahdingoissa ajan pahan,
pyytää Suomenmaalle suojaa,
rajarauhaa Karjalahan.
Elää hiljaa Hurtan luona
Irja Sormu Hovilassa,
on kuin vieno valkovuona
ukkokarhun karsinassa.
Vaan on Hurtta hälle hyvä,
silittelee silkkipäätä,
neien silmänluonti syvä
tyyntää miehen myrskysäätä.
Asuu alakerrassansa;
suuret ovat suojat Hovin,
niistä paljon kertoo kansa:
siellä kummittelee kovin,
liikkuu vaimo valju, kulkee
kuvat synkät, haamusaatto,
sieltä astuu, aitat sulkee
vanha vainaa, Hurtan taatto.
Siellä usein Hurtta valvoo,
tekee siellä temput salat,
varmaan paholaista palvoo,
vannoo pirun kanssa valat;
luja heillä liitto lie nyt,
niinkuin vainajalla ammoin,
jot' ei rymä yksi vienyt,
kun hän kuoloon kulki kammoin.
Mutta Irja kangaspuita
päivät pitkät helskyttävi,
miettii mielen haaveiluita,
väliin totta välskyttävi,
uneks usein kaiken luulee;
taas hän herää hymyellen;
kun hän Hurtan äänen kuulee,
käypi vastaan kynnyksellen.
Yks on hälle ihmepaikka,
kutojalle kumma elki:
kangas yöllä jatkuu, vaikka
oven pääll' on vahva telki;
mutta mihin neitoselta
päivän päättyy punaraita,
siinä nähdään huomenelta
murherantu musta, kaita.
Ihmettelee Irja tuota,
tutkii seikkaa sieltä, täältä,
ja kun piikoihin ei luota,
Pirkolta myös ijäkkäältä.
Pirkko taiten vastaa: "Kuka
täällä öisin kutois kumman?" -
Irja hourinut on muka,
itse tehnyt raidan tumman.
Päättää Irja itseksensä:
Lie, ken liekin! Turha tuosta
synkistää on sydämensä,
suotta naapuriinkin juosta.
Arvata jo sentään voin ma,
ett' on piikain työtä tämä,
ja jos oikein aatkeloin ma,
kauniit myös on raidat nämä.
Kerran keski-yöllä havaa:
näkee liekin liikkuvaksi,
haamu sala-uksen avaa,
astuu askeleen ja kaksi,
istuu kangaspuille, alkaa
kutomaan kuin varjo, vainaa;
tuskin kättä käyttää, jalkaa,
polkusinta tuskin painaa.
Kohoo Irja vuoteessansa,
katsoo suurin silmin naista:
kumpi heist' on valveillansa,
kumpi haamu kuolon maista?
Liekin Tuonen tytti, tullut
kutomahan kuolemaani,
että päättyis haaveet hullut,
saisin sadun onnelaani?
Kuiskaa hiljaa: "Kuka olet?
Miksi istut kangaspuille?
Miksi polkusinta polet?
Kudot mulle vaiko muille?"
Nainen kangaspuissa kääntyy
katsoo häntä kynttilällä,
vihdoin hiljaa huulet ääntyy,
vaan on kuoileen ääni hällä:
"Olen Hurtan valju vaimo.
Miks et, nurmilintu, nuku?
Oli mulla mieskin aimo,
koti kuulu, suuri suku,
vaan nyt nukun nurmen alla,
luona Manan herran jäisen;
pirtti pieni Tuonelalla,
yökin pitkä yksinäisen."
Katsoo Irja kauhun lyömä,
kysyy: "Mitä kudot? Kelle?"
Vastaa vaimo surun syömä:
"Vaippaa vainaan sydämelle;
nidon niidet huolistani
kesä-öisin kehrätyistä,
loimet muista murheistani,
kuteet elon kurjan syistä.
Istuin kerran illan suussa
luona lammen päilypinnan,
käkö kukkui rannan puussa
riemut, kaihot nuoren rinnan,
mieli muita mietti, kutoi,
aalto paistoi aurinkoinen -
kohahtipa korpi, putoi
multa kultakuontaloinen!
Katoi syviin sydänvesiin;
mennessään vei mieleniki,
sielt' ei enää nouse esiin
mulle elämässä iki.
Ohi korskui Hurtan hepo,
pärskyi surman päitset päässä,
meni lapsen lauha lepo
niinkuin lehti myrskysäässä!"
Herää Irja huutohonsa,
huomaa ennallansa huoneen;
vaan kun tuota muistaa konsa,
halu häll' on mennä Tuoneen,
missä tytti tuiretuinen
kutoo kuolinhuntujansa,
kehrää vaimo valkeuinen
kesä-yössä huoliansa.
Nähnyt paljon maailmassa
on jo vanha Pirkko-muori,
emännöi jo Hovilassa
ammoin, ollessansa nuori,
koska notkui varsi suora,
silmät päässä leimahteli,
palmikko kuin paksu nuora
hartehilla heilahteli.
Nyt on vanha, kuuru, köyrä,
silti hoitaa hommat Hovin,
isännälle yksin nöyrä,
muille koppavakin kovin;
piiat ohjaa, suuta soittaa,
soimaa renkein ruokalomaa;
sentään Irjaa kunnioittaa,
neuvoo niinkuin lasta omaa.
Usein, kun on Hurtta poissa,
kaksin istuvat he illoin
muinaisissa muisteloissa;
Pirkko paljon haastaa silloin
ajoist' entisistä, jolloin
toisin täällä juhlittihin,
toisin talonpoika-kolloin
maat ja mannut tuhlittihin.
Katsoo häntä Irja. Muorin
silmät sädehtii ja palaa,
kuin ois talon piika nuorin,
joka tanhujuoksuun halaa;
huoahtaa hän hetken mennen,
jälleen vaikenee kuin hauta:
ei oo ajat niinkuin ennen
eikä kesämarjat auta.
Hiilos himmenee. Mut kuvat
kulkee liekeiss' sinisissä,
monet armaat tuulentuvat,
jotka särkyy sydämissä;
toinen vanha, toinen nuori,
nuorellai jo sydänsuru,
kummallai sen päällä kuori,
kuoren alla auvon muru.
Kuiskaa Irja: "Milloin, miten
tulit kerran taloon tähän?"
Haastaa hiljaa Pirkko: "Siten,
että läksin kerjäämähän;
isä kuoli, äiti kuoli,
jäin ma tielle niinkuin telkkä,
mielessäni murhe, huoli,
huomisesta pelko pelkkä."
Kysyy Irja: "Silloin eli
vielä Hurtan taatto täällä?"
Vastaa Pirkko: "Remahteli
täällä riemu vallanpäällä!
Oli vanha inspehtori
miesi iloinen ja raju,
niinkuin vuoden vanha ori,
jonk' ei vielä taltu taju.
Irja tuumii, tutkii: "Miksi
majuri ei naura enää?"
Vastaa Pirkko: "Varmaan siksi,
että vaiva tekee tenää." -
"Vaiva? Mistä?" Irja kysyy.
"On hän mies nyt onnen, kunnon!" -
Pirkko hetken vaiti pysyy,
vastaa: "Vaiva omantunnon."
Miettii Irja itseksensä:
Oisko Pirkko oikeassa?
Peittää Hurtta sydämensä,
viihdy ei hän Hovilassa.
Virkkaa vihdoin: "Eikö lemmi
enää hän kuin ennen mua?"
Vastaust' ei Pirkko emmi:
"Kärsii hän, siis lempii sua!"
Painaa nojaan seinähirren
Irja päänsä kaunokaisen,
kuulee Tuonen toukan virren,
virkkaa suulla surevaisen:
"Ah, on täällä Hovilassa
kaikki hämärää ja kummaa,
niinkuin tarun maailmassa
asteleisi tietä tummaa!
Nytkin, kun ma painan pääni
tähän vanhaan seinähirteen,
on kuin vastais kauko-ääni
sydämeni vienoon virteen,
riksuttaisi rinnankielet
ihmisien entisien,
riemunkielet, murhemielet
ammoin maassa maannehien."
Pirkko silmäkulmastansa
kirkkaan vesihelmen pyyhkii:
"Pitää Kalma pitojansa,
vanha aika siellä nyyhkii,
riksuttavat rinnan tunnut,
itkee onnen, lemmen hulmat,
ohi huiskaa häät ja hunnut,
punaposket, mustat kulmat."
Katsoo Irja häneen kauan,
kaikk' on hälle niinkuin unta:
"Näin ma taaton, sulhon hauan;
tuiskutteli tuuli lunta.
Ja ma mietin: Noinko kerran
katoaa myös kauneuteni?
Kukin, kuihdun hetken verran,
menen, minne muutkin meni?"
Nyökkää päätään Pirkko. - Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu,
tempaa kätehensä peilin,
suihkaa suulla tyytyväisen:
"Heleämmän näitkö heilin,
kaunihimman kassapäisen?
Tääkö pyöreys povenkummun,
tääkö kauneus käsivarren
kerran kuihtuis lailla ummun,
katoaisi lailla karren?
Pirkko! Noin et puhuis, joskaan
mua ymmärtäis et sinä,
jos sa ollut oisit koskaan
nuori, kaunis, niinkuin minä!"
Haastaa hiljaa Pirkko-muori:
"Lintu laulaa äänellänsä;
ihmislapsi, kun on nuori,
ylpeä on itsestänsä.
Lienkö kaunis ollut? Tuosta
kerro ei nää kasvonrypyt.
Muistan vain: ma tahdoin juosta
kylän kaikki tanssit, hypyt.
Toisin touko kasvoi silloin,
kun ma kasvoin, heljä heinä,
toisin keikkui kenkä illoin,
ilo säihkyi säveleinä,
heilui paksu palmikkoni,
notkui varsi nuori, norja;
kaunihiks mua kehui moni -
enin Simon taatto sorja."
Katsoo Irja, käypi käteen:
"Olet Hurtan maammo kurja." -
Heittää Pirkon silmä säteen:
"Siihen päättyi nuoruus hurja." -
Tummuu takka. Sammuu sana.
Katsoo silmät kahdet yöhön.
Liikkuu Hovin mailla Mana,
kätkee kaikki varjovyöhön.
Mutta yössä ulkoisalla
ratsastaapi Hurtta hurja,
kaatuu hongat pauhinalla.
Mitä miettii miesi kurja?
Hälle Suomen korpi haastaa,
puhuu suulla suuren tuulen,
järjen jäätää, rinnan raastaa,
pakastaapi partahuulen.
Kautta erämaiden karkaa
Kajaanista, Sotkamosta,
Hurtta niinkuin kuolon sarkaa;
karkaa tunnon tuomiosta,
peittäin viallista päätä,
vitsoin varsaa vaahtosuista,
säikkyin yötä, myrskysäätä,
nähden unta hirsipuista.
Kovin korpi kaikki ryskää,
tuiki tuiskii kaikki Kainuu,
järvet vankuu, vaarat jyskää,
hankiin hevon harja painuu;
päästänyt on Turjan-Lappi
myrskysolmun kolmannenki,
auk' on Tulitaivon tappi,
vaarassa on Hurtan henki.
Ja hän huutaa armahdusta
mailta, soilta, metsän puilta:
"Tulit, Tuonen lintu musta,
mistä lienet, mailta muilta,
puutuit puulle sydämeni,
loihdit loitsut mielipuolen;
silloin multa rauha meni,
taipui tarmo alle huolen.
Lauloit laulut, laadit pesän,
viheltäissä tuulen vinhan,
luulin saapuvaksi kesän,
tuli tuiskut talven inhan;
saip' on Hurtta tuomionsa,
voittajansa Hurtan voima.
Etkö enää eroo konsa,
eikö lakkaa laulus soima?"
Eipä armahdusta anna
korpi Suomen, lintu Tuonen.
Mylvii myrsky: "Vaivas kanna!
Lietson sulle tulta suonen.
Sydämeesi synkän majan
teki lemmen tenho hurja;
tekee tuska päähäs pajan,
takoo, sikskuin kuolet, kurja!"
Kuulee Hurtta äänet korven
niinkuin laulut Luojan koston,
niinkuin tuomionsa torven
taikka uuden kansan-noston:
kohta korpi liikkuu, helkkää
puiden alta miekat, peitset,
sinkoo silmät vihaa pelkkää,
kohoo kourat, välkkää veitset.
Ja hän mylvii myrskyn lailla:
"Eikö koskaan koita sopu,
sula mielet Suomen mailla,
koskaan täältä kosto lopu?
Eikö koskaan anteeks suone
Suomen heimo sortajalle,
päälle unhon lunta luone,
jos hän menee maankin alle?"
Huutaa maalle, taivahalle!
Eipä mielly mielen lepo.
Vastaa kaiku: "Maankin alle!" -
Rientää Hurtan hurja hepo
rintaa vaaran pilvipäisen
niinkuin tuima pohjatuuli;
hyyssä hapset urhon jäisen
pakkasessa partahuuli.
Tulta orhin turpa tuiskaa,
säkeniä säärivarret,
turpa tuiskaa, harja huiskaa,
ryskää, paukkaa puut ja parret;
kohta Pisanvuoren päältä
piirtyy talven taivaankanteen
mies, mi mennä aikoo täältä,
saada synneillensä anteen.
Alla syvyys synkkä aivan,
ympärillä yö ja kauhu,
virkkaa vanki suuren vaivan:
"Sini älköön kasken sauhu
nousko näiltä rintehiltä,
kuni katoo Hurtan muisto,
kauna Kainuun ihmisiltä -
Pisan seiskoon pitkä puisto!"
Kannustaa jo orhiansa,
aikoo syvyyteen jo syöstä,
kuulee, haastaa Jumalansa
niinkuin korven kolkon yöstä:
"Ootko varma, ett' on mailla
Manan unho mennehien,
ettei ihmislasten lailla
vihaa varjot vainajien?"
Hurtta säpsähtää ja säikkyy. -
Tauonnut on myrskytuuli.
Taivaan tähtitarhat väikkyy;
hyinen hymyy Hurtan huuli:
"Liian liekin jyrkkä rinne,
ranta raisu Tuonen tiehen.
Tiedän paikan toisen, minne
viallisen mennä miehen."
Ja hän orhin kääntää, suistaa,
palaa alas aatteissansa.
Vanhan velhovaimon muistaa,
jota pelkää korven kansa,
joka tuntee Tuonen pulmat,
ehdot elon, kuolon vallan;
hymyy Hurtan huulet julmat,
ja hän kuiskaa: "Luokse Mallan!" -
Elää erämaassa yksin
piilopirtissänsä Malla
kanssa karhuin ystävyksin;
harvoin nähtiin maailmalla.
Työläs tulla, mennä tuonne,
huppuroida yltäpäältä,
täytyi olla Hurtan luonne,
joka velhon etsi täältä.
Kaaloo hepo kaulaan asti,
aukaisevi viime ummen;
eipä pienin pilkka rasti
talvitietä Mallan nummen.
Haukahda ei koira eikä
uksi ulvo, liiku havu,
ihmisistä kertoo reikä
hangen vaan ja sinisavu.
Hurtta orhin puuhun köyttää,
kiertää majaa matalata,
seinää sieltä täältä töyttää,
etsii oven kamanata.
Hämärtää jo talvipäivä,
vielä viime ruskon heittää;
kohta kaikki kattaa häivä,
kohta korpi kaikki peittää.
Karmii Hurtan selkäpiitä:
Heittäisikö herjan pelin? -
Vihdoin oven löytää, siitä
sisään työntyy köyryselin,
toivottaa jo hyvän illan;
kaikki yhtä hiljaa pysyy,
narahda ei palkki sillan;
vihdoin viekas ääni kysyy:
"Onko Tauti hiihtämässä,
Surma itse talvitiellä,
vai on Simo Hurtta lässä,
aikoo velhon vanhan niellä?
Tervetullut Mallan majaan!
Kohta joutuu iltainenki:
saat vain kuolleen sormen vajaan,
kanssa Kalman mullan senki."
Huomaa Hurtta luona takan
kuurullansa kumman jonkin,
äkkää silmäpuolen akan:
siinä etsimänsä onkin!
Roikkuu päällä paidan risa,
riippuu rinnat häijyt hällä,
konkelona koivun visa
niinkuin lentoon lähtijällä.
Kiroo Hurtta kolminkerroin:
"Tuoss' on laukku, siinä naukku!
Ensin syödään, juodaan herroin,
sitten vielä viime paukku.
Mutta sitten virkat, milloin
levon löytää matkamiesi,
pimentynyt synkin pilloin,
miss' on koidon kotiliesi."
Tempaa pullon ahnahasti
velho suuhun hampaattomaan,
tyhjentää sen pohjaan asti,
irvistäen lausuu lomaan:
"Hyvä juoma Hurtan juoma,
käheä kuin käärmeen viha,
heleä kuin Herran tuoma,
syntinen kuin nuori liha!"
Lieteen risukimpun heittää,
liekit räiskähtää ja palaa;
sitten oman liemen keittää,
Simo Hurtta katsoo salaa,
eukko hämmentää ja häärii,
tekee työtä tärkeätä,
maustehiaan mittaa, määrii,
tilkan tuota, toisen tätä.
Jop' on valmis velhon juoma,
velli outo sulhon suuhun:
"Saa'os tästä, Luojan luoma,
tuntuu ytimeen ja luuhun!
Tuijottelet tulta sitten,
kerrot, mitä näät sa sieltä,
päästän pulmat ihmehitten,
miellyttelen Hurtan mieltä."
Hurtta maljan kumman kumoo;
velloo verta keitto kuuma,
aivot loihtii, aistit lumoo,
täyttää Hurtan outo huuma;
kirjavissa kiehkuroissa
savun päällä kulkee kuvat
sielun taikapeilin, joissa
sydänsynnyt kangastuvat.
- "Näen ensin niinkuin käärmeen -"
"Se on nainen lempimäsi."
"Sitten niinkuin näädän päärmeen -"
"Hän on ylin ystäväsi."
"Hälle käärme hiipii hihaan -"
"Syttyy nainen toiseen teistä."
"Nää en, lempeen vaiko vihaan -"
"Katso kaunon kyyneleistä!"
- "Nyt ma nään kuin punapirran
pilvilöissä puikovaksi,
sitten niinkuin sinivirran
louhten lomi siukovaksi -"
"Punapirta tietää verta,
kadotusta, kuolon työtä,
mutta sinivirta merta
kyyneleiden, kansan yötä ..."
- "Näen nyt kuin töllin pienen,
missä nainen nuori makaa,
itse lautsan luona lienen,
kourassani kalpa vakaa ...
ah, nyt pistän puhki poven
nuoren, vielä nukkuvaisen!
Katsoo kuuhut kautta oven
kuolemata kaunokaisen."
Kilkattavi velhon kieli:
"Jo nyt tiedän, tunnen, milloin
levon löytää Hurtan mieli,
pimentynyt synkin pilloin:
eipä ennen, konsa surmaa
Hurtan naisen Hurtan rauta,
konsa kesken koston hurmaa
hälle mieluisin on hauta."
Parahtaapi urho aimo,
putoo permantoon kuin kivi;
kun hän herää, velhovaimo
häntä vielä lääkehtivi.
Viskaa lääkkehistä rahan,
hoippuu Hurtta yöhön mustaan;
tuntee painavaksi pahan,
turhaan anoo armahdustaan.
Kaksi pitkää vuotta vierii.
Simo Hurtta harmentuvi.
Vitkaan kuut ja viikot kierii,
haihtuu talvi, vaihtuu suvi.
Vaan ei vaihdu aika vainon,
kuulu kuningas on poissa,
alla sodan, sorron painon
huokaa korven kansa koissa.
Yhä kestää Irjan lempi,
mutta Simo Hurtta muuttuu,
entistään on hiljaisempi,
harvoin enää ärjyy, suuttuu,
sotii kanssa Jumalansa;
hymyn joskus kumman hymyy,
arvaa Irja ei, ei kansa,
mitä mieless' urhon lymyy.
Hiljenee myös suojat Hovin;
Arnkil varpaisilla astuu,
vait on, tekee työtä kovin;
usein Pirkon silmä kastuu.
Hiljaa piiat, rengit kulkee,
supattelee karsinassa,
kylä kertoa jo julkee:
"On kuin ruumis Hovilassa."
Mutta Irja iloitsevi:
Hyväksi on Hurtta tullut!
Vaikka vielä vaikenevi,
haihtuu haavehensa hullut;
koittaa aamut armahammat,
laupiaammat päivänlaskut,
illat vieläi ihanammat,
juttu juoksee, kaikuu kaskut.
Lausuu leikillänsä: "Vietkö
joskus Tukholmaan sa minut?"
Hymyy Hurtta: "Kiltti lietkö?
Vien ma Turunkorvaan sinut,
siell' on sadun, rauhan maasi."
Virkkaa Irja: "Vieös, kunne
tahdot, omaan onnelaasi;
vaan en Turunkorvaa tunne."
Sanoo silmät terhenessä
Simo Hurtta: "Tunnet hyvin!
Kullakin on sydämessä
aina Turunkorva syvin:
joku paikka, jonne eivät
elon myrskytuulet kanna,
vaikka kaiken kalliin veivät,
jot' ei kukaan ilmi anna ...
Joku muisto, armas, hyvä,
joku lehti lemmen kirjan,
joku katse kyyneltyvä,
niinkuin nään nyt silmät Irjan;
joku ilme, sointu, sana,
joka vuotten takaa sulle
suurtuu, kahta kauniimpana -
tuot' on Turunkorva mulle.
Se on Sotkamossa talo,
missä lapsuuspäivät vietin,
jota saartaa sinisalo;
siellä leikin, lemmin, mietin.
Sinne kuulun, sinne halaan
kuuraisien kuusten alle,
sinne takaisin ma palaan
taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan,
siell' on onni oksapuilla,
tulee kuuhut akkunahan
niinkuin päivä mailla muilla,
kimmeltävät jäiset kukat;
siellä sirkan laulu soipi,
elon elpyy ruusurukat,
rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla
syttyy revontulten soihtu,
silloin siellä sotii Halla,
Lapin taika, Turjan loihtu,
silloin koko korpi pelkää,
putoo pikkulinnut puista,
yksin jäistä järvenselkää
kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku,
suuri luonnon kaikkivalta,
laaja kuin sen lasten luku,
yhtä kaunis kaikkialta;
hyv' on pillojansa piillä
silloin yksin yössä Turjan,
miss' ei tuska, vaiva viillä,
himot hiillä mielen hurjan."
Kaulaa käsin kaksin, vienoin
häntä Irja hämärtyvä,
virkkaa: "Täällä haihtuu hienoin,
siell' on lämmin, siell' on hyvä!
Sinne tahdon kylätieltä,
luota kyläkansan pahan,
miettimähän Hurtan mieltä,
Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä
mua katsoo karsahasti,
juoksee juorut Pielisjäällä,
kiitää kirkkohonkin asti,
kaikki soimaa Sormun lasta,
jok' ei muista huollut, huoli
taaton, sulhon surmaajasta,
jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä
sininen ois mulle salo,
laulaa voisin lapsenmiellä,
leimuaisi pohjanpalo.
Turunkorvaan vieös minut!
Sinne mennään sydämitse;
siellä vasta saisin sinut
omaksein, kuin oot sa itse."
Noin he unelmoivat illat
ikuisesta onnelasta,
miss' ois puhtaat lautsat, sillat,
kuuset katsois akkunasta;
jättää päättävät he Hovin,
pitää pienet läksijäiset,
ettei muistot jäisi kovin
tänne heistä kolkot, jäiset.
Hyvän Hurtta lähdön laittaa:
lieventää hän veronkannon,
ruokkii, kelle rokka maittaa,
myöntää muille anteeks-annon;
hoivatahan Hovilassa
mieron miestä, naista, lasta,
Irja itse hoitamassa:
tuop' on hälle riemu vasta!
Ei nyt enää Arnkil tuota
kestä, etsii Hurtan kerran,
lähtee tilikirjain luota;
synkk' on hahmo henkiherran:
Hurtta hempukkansa tautta
armahtaa jo vaikka pirun,
uhraa kansan köyhän tautta
esivallan viime sirun!
Hurtan eteen Arnkil astuu
kumarruksin siroin, sievin:
"Vaikk'ei mulla edesvastuu,
ero lie sen palkka lievin,
joka näkee isäntänsä
syöksyväksi surman suuhun
eikä estä itseänsä
joutumasta hirsipuuhun."
Virkkaa Hurtta hämmästyvä:
"Jutun onpa outo juoksu,
vaan lie siinä mieli syvä,
on sen tuttu mulle tuoksu;
mikäli sain siitä selon,
menemäss' oon surmaan sulaan,
siin' on henkiherran pelon
syy - hän minut heittää pulaan?"
Lausuu Arnkil: "Pois ma lähden!
En ma enää kestä täällä."
Kysyy Affleck: "Minkätähden?"
Vastaa Arnkil: "Vallanpäällä
tääll' on rammat, tääll' on ruhat,
missä ennen miekankärki;
käskijätä tääll' on tuhat,
vaan ei enää - miehen järki."
Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu
kulmat kolkot: "M i n ä käsken!"
Arnkil kumaraksi kuurtuu,
sanan sinkoo: "Vielä äsken."
Katsoo Hurtta häneen kauan,
vihdoin kimmahtaa jo kieli:
"Kautta kylmän kylkirauan,
mik' on puheen moisen mieli?"
Lausuu Arnkil laatuisasti:
"Toden täyden saatte tietää.
Tääll' en viihdy siitä asti,
siit' en Hovilaa voi sietää,
kuin tuo nainen tänne tuli,
anoi, sai sen lemmen, armon,
jonka ahjoon teiltä suli
kaikki rauta tahdon, tarmon."
Ylös karkaa Affleck: "Mitä!
Parahintain parjataanko?
Täytyykö mun kuulla sitä?
Heleintäin herjataanko?
Mitä oisin häntä vailla?
Metsä vailla lauleloa,
mykkä meren kalain lailla,
taivas ilman aurinkoa!
Hän on luonut mulle lemmen
pyhän niinkuin päiväntähti,
suonut nuoruutensa hemmen,
kun mun nuoruutein jo lähti!
Hänen kauttaan elän, olen;
kaitselmust' en muuta keksi,
hänen tauttaan tietä polen,
mun mi tekee ihmiseksi.
Hänestä en koskaan luovu,
ennen kuin tää rinta raukee!
Enää julmuudest' en juovu,
mulle aika toinen aukee:
muita huonomp' ollut lienen,
tahdon paremp' olla muita,
vaikka hautaan myötä vienen
vain ma kasan Hurtan luita.
En ma usko taivaan Luojaan
enkä isään perkeleesen,
uskon yhteen auvon tuojaan,
yhteen iki-ihanteesen,
lempeen naisen nuoren, joka
antaa rinnan rauhan mulle,
kun on pesty saasta, loka,
tullut ilta tuiretulle!"
Vastaa ääni henkiherran
niinkuin pohja jäinen tuulee:
"Tuomiolle tullaan kerran;
kukin siihen kutsun kuulee.
Vaan on yksi elonsääntö:
ken on paha ollut alun,
käy ei hälle kättenvääntö
eikä itku hyveen halun.
Kuka tahtoo maailmassa
seista, muita murtakohon!
Kuka olla onnelassa,
tuntehensa turtakohon.
Vaan jos Hurtan harmaahapsen
Hurtan töist' on sielunhätä,
on hän itse lainen lapsen,
ei hän kestä elämätä.
Siksi poistun. Sulle surman
tahtoneet on Taivaan vallat,
tuoda lemmen, lämmön turman,
kun ei voineet hyyt ja hallat.
Hyvyyteesi sorrut, sokko!
Kaikki tuhlaat kansan tähden
etkä ees sa tutki, tokko
kukaan siitä kiittää. Lähden."
Menee paras palvelija;
haaveihinsa Hurtta haipuu,
näkee unta uneksija,
kuinka kaikki katoo, vaipuu,
yksinäistyy ympärillä;
ymmärrä ei häntä kansa,
huolt' on monta ihmisillä,
Hurtall' yksin sielustansa.
Tulet tuikkaa Hovilasta,
palaa kruunut kynttiläiset,
siell' on kiire, touhu vasta:
onhan Hurtan läksijäiset.
Puikkaa ees ja taaksi piiat,
kovin pieksää Pirkko kieltä,
uksest' ulos ohjaa liiat,
toiset työlle, toiset tieltä.
Hurtta suuriss' suojissansa
astuu virkatakki yllä,
tuumii: hiukan viipyy kansa,
kohta kaikki saapuu kyllä.
Kutsutut on Hurtan kestiin
herrat ynnä talonpojat,
siksi sillat, lautsat pestiin
sekä tuolit, selkänojat.
Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy
silloin muudan seinäverho,
siihen Irjan hahmo piirtyy
kaunis niinkuin kultaperho,
jok' ei kehrää, tee ei työtä; -
kysyy: "Oonko kyllin soma?
Jos en, sanon hyvää yötä!" -
Hymyy Hurtta: "Oothan oma."
Vaan ei ketään kuulu. - Soivat
silloin tiuvut heljät tieltä,
on kuin korskuis orhit oivat:
varmaan saapuu vallat sieltä!
Rientää Hurtta porstuahan;
työntyy sieltä sisään pappi,
ilkilintu ilman pahan,
Haerkepaeus, Hurtan appi.
Mutta vieraan vilkkahasti
Hurtta, vaipumatta huoliin,
saattaa salin perään asti,
istuttavi keinutuoliin.
Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu,
katsoo upeutta Hovin;
mitä mielessänsä liikkuu,
vasta virkkaa päästä tovin:
"Kuullut kummat Hovilasta
olen äsken kansan suusta,
sairahien hoidannasta
ynnä lempeydestä muusta;
vaikk' en todeks uskois tuota,
toki kaaloin katsomahan,
kuinka, ken ei Luojaan luota,
parhaaksi voi kääntää pahan."
Hymyy Hurtta: "Uskon seikat
heittäkäämme, appikulta!
Monet tehdään kuperkeikat
taivastieltä tarvotulta.
Yksi vaan on varma: hyvää
kylvän, minne ennen pahaa,
siroita en sielun jyvää,
hiukan ruokaa vain ja rahaa."
Haastaa Haerkepaeus: "Totta
siispä mulle kertoi kansa.
Hyvä jää ei palkinnotta
eikä paha aikanansa.
Saat sa vapaan pääsyn siksi
Hovilasta yönä tänä,
jos sa mennet myötyriksi,
elät kansan ystävänä."
Hurtta silmiänsä hieroo,
korviaan ei enää usko:
"Tiedän, mua kansa vieroo;
mutta vienyt Sallimusko
noin on järjenjuoksun hältä,
joka kotonain mua uhkaa;
lien jo kuollut elämältä -
tulta oon, en vielä tuhkaa!"
Vieraalleen hän oven näyttää.
Mutta nousee Herran miesi,
ääntä korkeampaa käyttää:
"Sinun siell' on kotiliesi
tähti-yössä, mieron tiellä!
Mutta kaihda korvenrantaa:
välkkää miestä, peistä siellä,
sulle surman ryssät antaa."
Jop' on paisuu Hurtan sappi:
"Tänne ootko ryssät tuonut?"
Vastaa hälle armas appi:
"Lienen liekin uuden luonut,
joka Ruotsin maasta ajaa,
Ruotsin herrain armottuuden,
kansan kahtapuolta rajaa
liittää uskoon rauhan uuden.
Niin! Ma olen kaksi vuotta
valmistanut yötä tätä,
kaikunut ei mulle suotta
ole kansan kaiken hätä.
Turusta ma juuri tulin
luota Ryssän ruhtinoiden,
kautta kaiken maan ma kulin,
kyläin kylmäin, autioiden.
Mitä näin ma matkallani,
tuskin uskoo ihmismieli,
mitä tunsin rinnassani,
kertoa ei saata kieli:
hävitetty kaikk' on Häme,
Turunmaa ja Pohjanpuoli,
kolkko uhkaa korpi, räme,
viljelys jo kaikki kuoli.
Lienet haastanut sa mulle
joskus metsän huminasta,
jot' et siedä, jok' on sulle
niinkuin tuntu Tuonelasta;
myös on metsä ollut aina
kuin tään heimon vainolainen,
leipä vain kuin Luojan laina
taikka korko kotimainen.
Tiedä: täällä väistyi vitkaan
ihmistieltä korven kolot,
suli suo-maan rimmet sitkaan,
saatiin tänne ihmis-olot;
vaan nyt voittaa jälleen pedot,
koht' on valta kontioilla,
viita peittää pellot, kedot,
hukat huutaa kartanoilla.
Siell' on kauhun päälle kauhu!
Matkasin kuin tietä Manan,
siell' ei nouse saunan sauhu,
soi ei kello Herran sanan,
siell' ei kukko kieku, hauku
peninkuulumill' ei peni,
kirves parsikossa pauku:
Suomi erämaaksi meni.
Kansa kaikk' on viety sotaan,
jätettiin vain harmaahapset,
miehet sortuu miekan otaan,
tappaa tauti vaimot, lapset,
koht' on Suomen heimo kuollut;
kohta kurki yksin suolla
kertoo, miss' on surrut, huollut
suku outo pohjanpuolla."
Rientää Hurtta ikkunahan:
koko taivaanranta palaa!
Vastaa papin pakinahan:
"Enempää en kuulla halaa.
Tuli paistaa pappilasta,
tulikukko kirkon päältä!
Luulen, sinne joutumasta
mikään teit' ei estä täältä."
Maahan polvillensa painuu
Haerkepaeus, Herran miesi:
"Sitten palaa kaikki Kainuu,
sammuu Suomen viime liesi!
Pettäneet mun ryssät ovat,
ethän, Luoja suuri Sinä?
Nyt on eessä päivät kovat,
niihin syypää yksin minä."
Huutaa Hurtta: "Satuloikaa
kaikki orhit! Kaikki pakoon!
Armas appi, hyvin voikaa,
jäädä saatte saaliinjakoon."
Koht' on talo kaikki työssä,
kohta alkaa tuima ajo,
syöksyy orhit talvi-yössä,
tietä näyttää liekinkajo.
Ryösti, poltti ryssät Hovin,
myöskään säästäneet ei muita,
murhas miestä, naista kovin,
pisti piikein piimäsuita;
toiset kohti Kajaania
kaikoo, toiset Hurttaa ajaa,
kaikki kokoo saalihia,
raivoo, riistää pitkin rajaa.
Mutta Hurtan ratsu rientää
niinkuin erämaassa myrsky,
vauhti miehen mieltä lientää,
vaan on vaivan, tuskan tyrsky:
lepää urhon rintaa vasten,
luo ei auki silmäterää
Irja, lailla autuasten,
taikka niiden, jotk' ei herää.
Tarttunut lie ruttotauti,
häneen Hovin sairahista,
ei hän ruokaa, juomaa nauti,
puhuu rinnan pistoksista,
hiljakseen vain vaikeroipi;
hulluksi on Hurtta tulla,
hälle Tuonen kellot soipi,
miss' on tupa tuiretulla.
Takanansa ryssät ryskää,
eessään erämaan on mahti,
ympärillä jylhä jyskää
pakkas-yö kuin kuolon vahti.
Hymyänsä Hurtta hyistä
hymyy: "On tää outo karku!
Vaan ei auta sydänsyistä
miestä itku eikä parku."
Miettii, muistaa pirtin pienen
erämaassa yksin aivan,
tuumii: "Sinne sairaan vienen,
sinne hankihaudan kaivan
alle hongan pilvipäisen,
alle kuusen kuurakaton,
panen päälle ristin jäisen,
ristit kahden henkipaton."
Löytää töllin tyhjän. Raivaa
tiensä halki hankivuoren,
uksenkin jo ilmi kaivaa,
kantaa sisään naisen nuoren,
laskee perälautsan päähän;
ikkuna on iljankona,
lies on kylmä käynyt jäähän,
lumipeite permantona.
Etsii tulta, tuluksia;
silloin Irja sairas herää,
kuulee armaan askelia,
raottaa jo silmäterää,
haastaa hiljaa: "Missä liemme?
Liekö Turunkorva tämä?"
Vastaa Hurtta: "Sinne tiemme
johti, sen on seinät nämä."
Hymyy Irja itseksensä:
"Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!"
Kuivaa Hurtta kyynelensä,
puhkee huokaus vain syvä.
Silloin kuuluu kopse tieltä,
hoippuu sisään Hovin renki,
huutaa: "Ryssät ryntää sieltä,
vaarassa on Hurtan henki!"
Miettii Hurtta hetken, mitä
tehdä tilanteessa tässä.
Taistellako? Voishan sitä,
ellei oisi sairas lässä,
lautsall' lepäis nainen norja,
joka voittajille jäisi,
oisi vainolaisen orja,
ryssän miestä miellyttäisi.
Hurtan hurjat silmät suurtuu,
mutta sydän itkee, suree,
urat poskipäihin uurtuu,
kun hän hammastansa puree:
kiljahti hän kerran, sitten
kylkirauan kylmän pisti
puhki rintain ripeitten;
siihen jäi se niinkuin risti.
Tappoi Hurtta kalleimpansa,
karjuin talvi-yöhön karkas;
mutta kauan kertoi kansa,
kuinka korpi kaikki parkas
tuota surmaa naisen nuoren
erämaassa autiossa,
alla kolkon Kotavuoren,
kuolon valjun kuutamossa.
Punaisessa pakkasessa,
jota uhmaa Ämmän pauhut,
kohoo aamun auteressa
pystysuorat pyhäinsauhut,
kertoo elost' ihmisien,
jotka tuntee tuskan, hallan,
illan itkut, päivän hien,
enin kuolon kaikkivallan.
Lämpiävät liedet, talot;
Kajaanissa noustaan varhain,
sytytetään pärevalot,
yksin porvaristo parhain
vielä vetää siki-unta;
toiset porttejaan jo aukoo,
tarinoidaan, luodaan lunta -
silloin uni, toimi taukoo.
Herää toiset vuoteissansa:
"Miksi hätäkello kaikuu?" -
Toset rientää huoneistansa:
"Mistä melske, huudot raikuu?" -
Kohta kertoo liekinhulmat
idän, lännen taivahalta:
"Kaupungiss' on ryssät julmat,
raivoo raakalaisten valta!"
Koht' on kaikki liekkimerta;
kuka ehtii, pyrkii linnaan,
kalvat kalskaa, vuotaa verta;
päivä koittaa kirkkahinnaan.
Mutta hätäkello kaikaa!
Kovin ryssät kummeksuvat:
"Kellä tääll' on siihen aikaa,
vaikka palaa aitat, tuvat?"
Kenpä muistaa Erkki-herran,
virkaheiton, viinanjuojan?
Sulki tulliportin kerran
eestä kruunun sanantuojan,
meni virka, arvo hältä;
sai hän linnan kellarissa
opin oivan elämältä,
oivemman kuin juovuksissa.
Päivänvaloon sieltä pääsi,
oli Erkki Luojan vanki,
sentään porvaristo sääsi:
"Itse työllä leipäs hanki!"
Tutkittihin, huomattihin
hulluks aivan rauhaisaksi,
niinpä kirkon tapulihin
pantiin kellonsoittajaksi.
Hoiti tointaan vuotta monta
Erkki-herra hartahasti,
virkavuotta moitteetonta,
aina tähän päivään asti;
kuuli kumun, huomas humun,
tulenlieskat taivahilla,
kaikki niinkuin halki sumun,
jok' ol' Erkin aatoksilla.
"Maailman on tullut loppu!"
tuumi Erkki hätään tähän,
"siispä myöskin mull' on hoppu
viranhoitoon vireähän.
Saattais arkkienkel-kansa
itse kirkkotielle tulla,
eik' ois ketään vastassansa -
oisi eropassit mulla."
Kiipeää hän tapulihin,
kohta vankuu kirkon vaski
heräävähän kaupunkihin,
missä roihuu ryssän kaski;
moni erämiesi salon
kuulee kummat äänet, älyy,
mist' on suitsu suuren palon;
kotiin hiihtää, taakseen pälyy.
Saapuu sana Paltamohon,
alkaa kiire, touhu tuolla:
"Miss' ois paras paikka, johon
mennä, piillä taikka kuolla?
Kautta Kainuun korpimaita
vierii viesti kirkonkellon:
"Salasaunaan itses laita,
rahapennit päähän pellon!"
Mutta Erkki Pehrsson soittaa
keskell' liekin, kauhun merta,
parastansa panna koittaa
virass' ylhäisessä kerta;
soittaa Herran tuomiota
tälle maalle, maailmalle,
jost' ei ennen pääty sota
kuin on menty mullan alle.
Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu
tuli kaikkeen Kajaanihin,
tulikielet kasvaa, karttuu,
kiipee kirkkoon, tapulihin,
viriää kuin veisuu virren;
kuuluu sitten kumma jyske,
parsku parren, hilske hirren,
palavien puiden ryske.
Putoo kello kumein äänin,
mykistyy sen myrskysoitto;
mutta autioitun läänin
näkee toisen aamun koitto.
Kaikkialle kauhun kantaa,
palaa pappilat ja talot,
puuntaa pitkin taivaanrantaa
suuret, synkät tulipalot.
Sanotaan jo, ett' on rauha;
tuot' ei kukaan todeks usko.
Kuinka alkais aika lauha,
koittais uuden aamun rusko?
Sotaa kestänyt on kauan,
sukupolven suuren ajan
raikunut vain valta rauan.
Ken ois sille pannut rajan?
Niinkuin kysyi ennen lapset
vanhemmilta: "Mik' on sota?" -
haastelee nyt liinahapset:
"Mik' on rauha? Jotain, jota
syödä voiko taikka juoda?"
Vastaa vaimot kyyneltyvät:
"Saattaa rauha senkin tuoda,
jos te ootte oikein hyvät."
Mutta rauha saapuu. Vitkaan
niitut, nurmet vihannoivat,
aatrat painuu ahoon sitkaan,
jälleen karjankellot soivat;
vilja nousee, tekee terää,
helpehissä heinä kastuu,
koko korven kansa herää,
rauhan askareille astuu.
Monelta on maammo kuollut,
veli viety, sisko poissa,
monen taatto nurmen nuollut
tasapäiss' on taisteloissa,
vaan on joku jäänyt aina
tekemähän ensi tulta
liekki naapurilta laina,
peninkulmin pengotulta.
Jäip' on vielä viime siemen
siittämähän köyhän lasta,
eip' on suku Suomenniemen
vielä kuollut maailmasta;
kohoo kirkot, koulut, palaa
Turun teinit, professorit.
Kotimaahan tulla halaa
korkeat myös konsistorit.
Seisoo ruskoss' uuden aamun
Hurtta niinkuin suolla honka,
niinkuin varjo haudanhaamun
taikka pitkä pilvenlonka;
ymmärrä ei elämätä
enää uutta, alkavaista,
häipynyt on sielunhätä,
sure ei hän nuorta naista.
On jo niinkuin nöyräpäinen;
ryösti ryssät kaiken hältä,
hymy hyytyi hältä jäinen,
murtui mieli miettijältä.
Jäi vaan Turunkorva. Siellä
kaksin kanssa Pirkon asuu,
kuulee tiuvut talvitiellä;
tukka kasvaa, parta kasuu.
Kovan myös on saanut koston
Haerkepaeus, Hurtan appi,
syypää koko kansan-noston:
saip' on silmin nähdä pappi,
kuinka vietiin Venäjälle
Hovin valju vaimorukka
kanssa lasten pienten; hälle
jäi vaan musta muiston kukka.
Niinp' on jälleen kerran kevät,
ruoho puussa, rauha maassa,
linnunlaulut helisevät,
kilkkaa karjankellot haassa.
Pajassansa Hurtta takoo
niinkuin itse Ilmarinen,
säen säihkyy, sauhu sakoo,
kauas kuuluu kalkkaminen.
Tuo on Hurtan työ nyt ainoo;
on hän oiva pyssyseppä,
vaan kun maa ei toista vainoo,
virtaa enää miesten leppä,
turhaan raukka seppo raataa:
pohjan poika keihäskoura
hirven hiihtää, karhun kaataa;
siks on sota Hurtan houra.
Painuu silloin ukko pajaan,
outo ei, vaan vanha tuttu,
urho univormun vajaan,
yllään repaleinen nuttu,
kasvot harmaat niinkuin savi,
silmät, joist' ei päivä paista;
ja hän vitkaan virkahtavi:
"Terveisiä kuninkaista."
Nousee rautiolle rauan
kaukomuisto Nevalaisen,
miehen, muuall' olleen kauan,
kuninkaalle kuuliaisen;
katsoo häneen, kättä hälle
tarjoo, lausuu laatuisasti:
"Terve tervehyttäjälle!
Minne matka? Mistä asti?"
Virkkaa Nevalainen: "Tulen
Norjan tuntureilta noilta,
ympär' Pohjanlahden kulen
kuninkaani pakinoilta."
Suurtuu silmät kysyjältä:
"Kohtasit siis valtiaamme?
Sanan minkä saatat hältä,
sodanko vai rauhan saamme?
Nevalainen päänsä nostaa:
"Kohtasin ma korkeuden,
joka voudit väärät kostaa,
tuntee Suomen surkeuden.
Täss' on suojakirja sula
hältä Suomen rahvahalle,
josta päättyy kansan pula;
puumerkkinsä piirsi alle."
Ja hän nutun riekaleista
suojakirjan kalliin kaivaa,
jonka vuoks on saanut seista,
juosta, nähdä nälkää, vaivaa.
Tuskin tuohon katsoo toinen:
'Rex Carolus' seisoo alla.
Aatos uusi, aurinkoinen
paistaa Hurtan taivahalla.
"Siispä sodan saamme!" sanoo,
"taasen virtaa miesten lepät;
talonpoika rauhaa anoo,
toista pyytää pyssysepät.
Taistoon kuninkaamme tautta!
Eespäin eestä Ruotsin rauan!
Jälleen maan ja kansan kautta
soi: 'Vivat Carolus' kauan!"
Mutta virkkaa vanhus vakaa:
"On nyt kuollut kuninkaamme,
sentään sanallaan hän takaa
talonpojat meidän maamme."
Painuu Hurtan pää: "Jos kuoli
Kaarle kuulu, kaikki kaatui,
vallitsee vain leipähuoli,
voitto, maine maaksi maatui."
Nostaa Sipo hattuansa,
kuninkaalle kuuliainen.
Mutta virkoo uudestansa
Hurtan usko uupuvainen:
"Kuningas jos kuoli, voipi
hyvin Armfelt, armeijamme,
vielä sotalaulut soipi,
liput voiton liehutamme!"
Virkkaa vanhus kuolon-vakaa:
"Saavun armeijasta juuri,
joka hangen alla makaa;
sortui sotajoukko suuri
myrskyyn joulu-yönä kerran,
tuiski tuntur-tuuli lunta;
sikskuin kuuluu kutsu Herran,
siellä nukkuu siki-unta."
Vait on Hurtta. Hartiansa
vain kuin alas jumahtavat,
veret kaikoo kasvoiltansa,
partahuulet humahtavat:
"Vai jo nukkuu sankar-suku!"
Kiertyi kylmään hymyyn suunsa,
päättyi Hurtan päivnäin luku,
ampui puhki kulmaluunsa.