Tähtitarha

Kuljen, kuljen kummallista
tietä tähtitarhan,
sadan saanut surman suitse,
haavehen ja harhan.
 

Täällä eivät piikit pistä,
polta haavat okaan,
täällä voi vain nousta, nousta,
eikä mennä lokaan.
 

Tääll' on käydä turvallista
tuollapuolen vihan,
yläpuolla yön ja hallan,
taivas-tietä ihan.
 

Päätä huimaa katsellessa
maailmoita alla,
hurmaa kahta kaunihimmin
toiset korkealla.
 

Ensi kerran elämässä
elän rinnan rauhaa,
sopusoinnun suurta unta,
laulun mieltä lauhaa.

Kuolemattomuuden toivo

Kantaatti

"Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,
yksin että loistat sa maan valjun vaivaan,
älä luule, tähti, mi tuikat talvi-yössä,
olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:

Ilkkuu jääkukka ikkunalta:
"Etsijä, etkö huomaa,
että aivosi kehräävät jo
hulluutta tuulen tuomaa?
Elon riemu on ensimmäinen,
toinen kuoleman pelko,
turha muuta on tutkistella,
sulla jos niist' ei selko.
Katso, maailma kaikki nukkuu,
paina itse pääsi,
herää huomenna, nauti, naura,
tartu elämääsi!
Kerran vain ne viittovat sulle
toiveet ynnä muistot,
kerran vain ne kukkivat sulle
hekkuman heelmäpuistot,
kerran oot oman onnes loihtu,
kerran vain sytyt, sammut, soihtu,
kudo vaivasi kukkasiin,
vaivu untesi unelmiin!"
 

Kas, kuin nousee miehen rinta:
"Enkö eläis elämätä,
koska tunnen tulisinta
tahdon jännitystä tätä?
Elon vaisto juuri ajaa
aatteen mailla matkustajaa,
että jatkuis hengen hetki,
vaikka päättyy päiväretki."
 

Tarttuu työhönsä mietteen mies,
pyhän tahdon lies
leimuaa, kukat jäiset sulaa.
Seinät siirtyy,
pitkät piirtyy
alat aatteen lentimille.
 

Tuonne taakse tähtisarjain
laumat orhein liekkiharjain
häntä kilvan kiidättävät,
otavaisen olkapäitse,
kärjitse Kalevan miekan;
kuulee hän kummat laulut soivan,
luulee hän henkensä kaikki voivan.

Kesä kukkii kaunehinna,
luonnon lapset karkeloi,
juhlii metsän laaja linna,
meren kaunis kannel soi.
Kera käy hän naisen nuoren
lehtotietä lempeää,
hehkuu huiput onnen vuoren,
karkaa haave hourupää.
 

Huojuvi heinä,
kuiskivi kukka,
virkkavi viita:
"Saapuvi syys,
heilimme jälleen,
heili ei koskaan
henkesi nuori,
halla min hyys."
 

Laulavat liedot
ilmojen aallot,
armahat niinkuin
nouseva koi:
"On elo kaunis,
kauniimpi sentään
sille, ken kuoleman
voittaa voi."
 

Haastavi tumman
Tuonelan herra,
turpehen alta
ankara mies,
säikkyvät aallot,
tummuvat metsät,
sammuvi päivän
lempeä lies:
 

"Voita ei kenkään
valtoja kuolon,
nuoret ja vanhat
viikate lyö,
kaikki ma voitan,
kaikki ma korjaan,
kaikki ma peitän
kuin pyhä yö."
 

Katso, niinkuin pilvi kaartaa
taivaan kannen kirkkahan,
hältä murhe mielen saartaa,
tuntee kaipuun katkeran,
vaipuu aatos, äsken lieto,
silmä sumuun kyyneltyy,
tuima pyrkii ilmi tieto,
syvä niinkuin rinnan syy:
 

"Kesät kulkee, talvet vaihtuu,
syksyt seuraa toisiaan,
kerran viime hanget haihtuu,
astut itse alle maan.
Kukkii pääsi päällä kunnas,
kulkee ihmisheimo uus.
Mik' on miehen menneen lunnas,
kuolleen kuolemattomuus?"
 

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies,
ei lannista hänt' elon ankaran ies,
ei häälytä häntä se kuoleman kuoro,
hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, -
halu hällä on hehkuva, sammumaton,
hän pyrkivi aatteensa aurinkohon,
hän murtavi allensa maalliset lait,
hän tuntonsa tuskille huutavi: vait!
hän käy yli hellimmän, armaimpansa,
jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa,
nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu,
nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu,
hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa,
ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa,
hän polvia myöten jo polkevi lokaa,
kuin kukkia orjantappura-okaa,
pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha,
ovat outoja rakkaus, onni ja rauha,
ei tunne hän autuutta tuokion hempeän,
käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän,
on kielletty hält' ilo kiitävän hetken,
lepo hällä on päässä vain päätetyn retken,
hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa,
hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa,
kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa,
tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa,
jo allansa rauniot sortuvat ryskää,
hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää,
hänen mielensä on kuni autio yö,
min halki vain kaikkeus-aattehet lyö,
sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta,
hän tahtovi korkeimman kohdata kerta,
hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo,
hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo,
hän askelin mittaa jo määrättömyyttä,
käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä,
on hällä jo kourassa kuolottomuus,
sen ees' yhä ilkkuva uudin on uus,
hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa,
hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet
yllä, alla, ympärillä:
"Katso, mik' ihana ihme!
 

Kaikki, minkä polki miesi
taivas-tietä käydessänsä,
nyt miehen keralla käypi.
 

Minkä luonnon-vastaiseksi
luuli mies valon-väkevä,
luonnon-myötäistä olikin.
 

Minkä uhmaksi jumalten
uskoi mies tulen-tukeva,
olikin jumalten juhla.
 

Minkä tahdoksi omaksi,
oli tahto taivahisten,
itse aurinko elämän.
 

Kaikessa sama on tahto,
vaisto valtava, ijäinen:
toivo kuolemattomuuden.
 

Suurimmassa, pienimmässä:
elää itsensä ylitse,
suojata oman-sukuista.
 

Tuo on luonut luomakunnan,
linnut puihin laulamahan,
maat, ilmat iloitsemahan.
 

Tehnyt valtiaat väkevät,
templit, linnat, taidetarhat,
askaret aren ja pyhän.
 

Soinut kansan kanteleissa,
työssä, toimessa inehmon,
leikissä suvisen luonnon.
 

Lasten laulut, naisten naurut,
kevätvirtojen vilinät,
tuota kaikki kuuluttavat.
 

Sama kuoro kaikkialta
yhtyy äänehen inehmon,
vyöryy, paisuu pauanteena.
 

Kuolon kanssa kamppaella,
tuo on aateluus elämän,
ritar-lyönti luomakunnan."
 

Helkkyvät hopeiset kielet,
yltä, alta, kaikkialta,
toiset raikuu kultakielet,
laulaa luonnon kaikkivalta:
"Ei ole eloa eikä
kuolemata ehdotonta.
Kunkin on kuolema sikäli,
mikäli hänellä mieli,
kullakin on kuolottuutta,
min verran vaatia osasi.
Tehnet suuria tekoja,
elät sä tekosi verran,
nähnet kauniita unia,
elät sä unesi verran,
luonet laulun lentämähän,
elät laulun lentimillä,
väkipyörän vääntämähän,
sen kera pyörit ja pysähdyt.
Siittänet pojan pätöisen,
elät kanssa heimon helmen,
puun pyhäisen istuttanet,
itse kaadut puusi kanssa,
koonnet maata, mammonata,
elät maassa, mammonassa,
jättänet jälelle muiston,
kera muistosi murenet."

Yövartiolta

Lapin tarkka

I

Tuikkii tähdet pääni päällä:
ilta lie vai aamu täällä?
 

Kulkee mailla kukkalemut:
syksyn lie vai kevään kemut?
 

Häilyy kuutamossa huntu:
elämän vai tuonen tuntu?
 

Kova kaikuu kannel ajan:
alkavan vai lopettajan?

II

Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
katson noidan kaukoputkin.
 

Katson vanhat, katson nuoret,
monet raukat raakunkuoret.
 

Miss' on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.
 

Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.

III

Puhuu tähdet päällä pääni:
"Auringon on kuultu ääni.
 

Kesää kohti kuljetahan
puhki takatalven pahan.
 

Elämään on miete mielten
kautta kuolon pihtipielten.
 

Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata."

IV

Yhä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.
 

Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?
 

Tummempana Turjan mahti,
vankempana vuorten vahti?
 

Rohkene jo Suomen rotu,
omaan vapauteensa totu?

V

Puhuu tähdet päällä pääni:
"Vapauden on kuultu ääni.
 

Ilta meill' on muukalainen,
aamunkoitto kotimainen.
 

Täyttyy vuosisatain takaa
kansan haave harras, vakaa:
 

olla herra oman tuvan,
tuohon luoda oman luvan."

VI

Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik' on sun syksyvaivas?
 

Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seistä pitää!
 

Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!
 

Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!

VII

Huokaa maasta Mannun henki:
"Tunnen opetuksen senki
 

Oli aika unelmoida,
ois nyt tehdä, oisi voida.
 

Olla verin, olla vaistoin,
mitä taatot hengen taistoin.
 

Suora oisi suunta ajan,
vaan on Suomen sielu hajan."

VIII

Yhä tutkin, etsin, kysyn.
Epäilyksen lasna pysyn.
 

Miss' on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.
 

Missä suomalainen veri,
siinä ajan henki eri.
 

Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.
(1908)

Maan hädässä

(Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevalajuhlassa 28.2.1910)
 

Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.
 

Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.
 

Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.
 

Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!
 

Tuima tääll' on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll' ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.

Suora sana

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
jota omat koirat ja vierahat syövät,
kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,
sulleko soisi nyt soittoni kieli?

Aika, sa ankara, hallainen, nurja,
aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,
hetki ilman intoa, hengen aateluutta,
arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,
sulleko kaikuisi sieluni soitto?

Europa, kaukaa katsova meihin,
maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,
Englanti, lain koti, yksilön suoja,
Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,
teillekö laulaisin taakse taivonrannan?

Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan,
suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,
vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,
synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin

- - - Totuus! Sun ääntäsi täällä ei

Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,

Ei ole taistoa, missä ei miestä.
Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä,
aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima,
outo jalon ylpeys, elonriemu reima.
Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,
kuulukohon kurjan huuto Karjalahan,

Oisi monta muutakin sanaa suurta,

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
Sydämessä suuri usko kellä tääll' on,

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo!

Karjalan kannas

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoa oikeuden voittavan voimaan,
toivoa tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!
 

Maa meill' on yksi ja yks meillä veri,
heillä on kansa ja esivalta eri,
yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu,
emme me uusihin isänmaihin totu,
muistamme maammojen kultaista kieltä,
haastamme harmaiden taattojen mieltä,
poljemme peltoa perkkaamaamme
suojassa lain sekä Suurruhtinaamme,
emme me rajan yli ryntää,
tahdomme kylvää ja kyntää.
 

Karjalan kannas on vaikein paikka,
Karjalan kannas on kunniapaikka
taistella Europan silmien alla,
vastata sortohon vapautumalla,
kilpenä torjua, kalpana estää,
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,
Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!
(27.8.1911)

Maamies, mahti Suomenmaan -

Maamies, mahti Suomenmaan,
taas sun voimas tarvitaan,
Suomessa on suuri hätä,
kysytähän kyntäjätä.
 

Suloinen on Suomenmaa,
laulun maaksi lausutaan.
Liekö kaunis myös sen kansa
tarmoltansa, tavoiltansa?
 

Torppari tai virkamies,
sama meill' on kotilies,
sama myöskin Suomen laki
rengillä kuin herrallaki.
 

Oppahamme oikeus,
valkamamme vapaus,
kukin itseänsä kaitkoon,
sentään tunnussanan taitkoon.
 

Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?

Hakkapeliittain marssi

Sotaa etsineet me emme,
rauhan tähden taistelemme,
kas, kuin ratkee rautapaidat,
katkee hengen kahleet, aidat.
Aika ei nyt auran, kynnön -

Vaipui vapaa ihmis-usko,
niinpä nouskoon kuolon rusko,
Hakkaa päälle! Eestä haudan,
jumalan ja Suomen raudan!
Kuulkaa, parkuu munkit, nunnat -

Päättyy päivä ratsumiehen
tuvan taikka tuonen tiehen.
"Lakkaa!" - Rauhan viidat lehtii,
hengen kultatouot ehtii.
Vapaa kun on ihmiskunta -

Vapaa mies

Vapaata miestä vangita
ei voida väkivallalla,
ei kalvalla, ei kahleilla,
ei mahtisanalla;
kun kaikki maahan kukistuu,
hän seisoo niinkuin korven puu,
ja kun hän kaatuu, kaatuissaan
päin sortuu sortajaan.
 

Se vasta, vast' on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.
 

Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
"Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein."
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus.

Eräänä uudenvuoden yönä

Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin,
varhain alkoi aamu kummallekin,
näimme vuorten päällä päivän-nousun,
nousimme ja kohti kiiruhdimme -
vaan nyt sumu sankka päivän peittää.
 

Toivoimme me totta elämältä,
uneksimme uutta hengen aikaa,
jolloin kauneus ois kansan usko,
nauru naisten, laulu miesten miekka,
sotaa käytäis, iskis innon tulet,
jyräis vastatusten vakaumukset -
vaan on väkivallan väärän aika.
 

Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie se iltarusko, jonka
vuorten päältä päivä näytti meille.
Tullut yö on. Mennään maata, maani!

Sukuvirsi

Uusmaan urhot, jäämit jäykät,
lapset raisun rannikon!
Maassa meill' on juuret vankat,
tahto taivahalta.
Oisko meissä orjan leima,
ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä,
sorra sortovalta.
Seiskaa paadet, paikallanne!
Toisianne turvatkaa!
Vaaran tullen vainolainen
valkamiinsa survatkaa!
Kahden puolen Suomenlahta
kukkii kaunis kansa, maa,

Saarten sulhot, nienten neiet,
kansa suuren kaupungin!
Ahkeroikaa, aivot Suomen,
suurta tehdään hiljaa.
Viron viittoo heljä heimo,
itkee vaimot Inkerin.
Meidän täss' on kyntö, kylvö,
vieras korjaa viljaa.
Rajatonta rakkautta
vaatii taisto kansojen.
Uusmaa, joudu johtajaksi!
Saat sa paikan parhaan sen.
Taas on tarpeen Väinämöistä,
haahta sankar-haavehen:

Veljesvirsi

Minkä liitti luonnon Luoja,
ei sitä ihminen erota.
 

Yks on maa ja yks on kansa,
yksi kaunis Karjalamme,
ikuinen, ihana, pyhä.
 

Elivät erossa veljet:
virsi vieri tuulen teitä,
laulu taivahan latuja,
kutoi sillat kummalliset,
kaaret ainaiset asetti
tuvasta tupahan,-kautta
Karjalan sinisalojen.
 

Tuo on virsi veljesvirsi,
kuultu Suomen hongikoissa,
alta kasvon Kaikkivallan,
pyhän päältä päiväkummun.
 

"Miettikäämme mennehiä,
muistelkaamme muinaisia,
tulta taattolan takassa,
maita maamon kukkivia,
ihanuutta talvi-illan,
suvi-aamun armautta,
kesän kerkeän menoa,
syksyn synkän saapumista;
kuinka paistoi kuudan valju
hangille helottaville,
kuinka paahtoi kultapätsi
heinän nuoren helpehille,
kuinka sai kotihin karjat
pihahallin haukkuessa,
kuinka hirnahti heponen
tutun äänen tuntiessa,
miltä maistui leivänkakku,
käden karhean tekemä,
oli olla turvallista,
tuvan tumman karsinassa;
veistellä pärevenettä,
kuulla lapsen laulatusta,
kehdon vanhan keinumista,
taaton hiljaisen tarua,
kummista salon sinisen,
ihmehistä ilman kaiken,
vainajista valjenneista,
sankarten samoannasta,
kihloista kilahtavista,
häistä metsän morsianten,
kun tuli kuningas itse,
valkealla varsallansa,
ajoi tietä virvatulten,
tuonne kultia karisti
iloksi inehmon lasten,
onnen oudon etsijöille;
niille, joilt' on mieli mennyt
elonhaavehen ha'ussa,
joilt' on hapset harmennehet
taivon kaarta kurkottaissa,
jotka sorjasti sotivat,
taistelevat tappiolla,
eestä päämäärän etäisen,
puolesta unelman uuden,
näkevät näkemätöntä,
tekevät tekemätöntä,
sortuvat sorahan polvin,
mutta kilpi kirkkahana."
 

Tuon ken kuuli veljesvirren
lapsena isän kodissa,
luona armahan emonsa,
kotilieden lämpimässä,
ei hälle elämä anna
enää muuta kuin muruja,
häll' on päässä päiväntähti,
syömessä suru ijäinen,
jok' ei lähde laulamalla,
pakene pajattamalla
Suomen tummista tuvista,
Karjalan sinisaloilta.
 

Laulu lapset yhdistävi,
sillan kultaisen kutovi,
rajat kussa kulkeneekin,
vallat kuinka vallinneekin.

Marjatan tähdet

Marjatan tähdet

Marjatan tähdet, maailman tähdet,
tähdet tietäjienki,
paistavat yhä, yö kun on pyhä,
hiljainen ihmisen henki,
tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,
suurten sulhojen mieliin,
syöksyvät kanteletarten syliin,
syttyvät soiton kieliin.
 

Tuosta on taru, tuima ja karu,
mainittu pohjolan mailla:
Loista ei tähdet, Marjatan tähdet,
muiden lamppujen lailla,
tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo
taikka ne taivohon nostaa,
autuuden äärettömyyttä ne uhoo
taikka ne kaataa ja kostaa.
 

Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
sulho ja morsian kulki,
helkkehet unten, välkkehet lunten
yö pyhä piiriinsä sulki,
seisoi hongikko harras ja vakaa,
kuutar kummia seuloi,
valkeus taivahan rantojen takaa
morsiushuntuja neuloi.
 

Virkahti sulho, sureva sulho:
"Luonto jo laittavi kesää,
meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
meillä ei vuodetta, pesää,
olla ken maailman orja ei saata,
hälle sen maailma maksaa,
suo hälle haudan syntymämaata;
vieläkö jalkasi jaksaa?"
 

Vastasi nainen, vakava nainen:
"Eespäin on talvinen tiemme,
vastassa vaikeus, mielessä haikeus,
kauneuden viestiä viemme,
kuljemme rakkauden palmuja kantain,
päällämme päilyvä totuus,
vaadimme valkeutta taivahan rantain;
rohkea, kuulun sun rotuus!"
 

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
kannella korkean taivaan,
astuivat aatteet, maailman-aatteet,
elämän ankaran vaivaan,
heittivät pitkän, säihkyvän säteen
idästä läntehen hamaan,
painoivat käden toisehen käteen,
käskivät kiiruhtamaan.
 

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri,
ihmiset aikojen mukaan;
taas kesä tuli, taas lumi suli,
kuullut heistä ei kukaan.
Rannalla vieraalla valkeni luunsa,
huuhtomat hyisen laineen,
kattamat kukkivan kauneuspuunsa,
mainitsemattomat maineen.

Ildiko

- Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves,
miksi sa murhasit mun?
- Attila, Attila, ah älä kuole,
kuolleista herätän sun!
 

- Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
teit teon vilpillisen?
- Attila, ah sotalaumojen surma,
syy oli rakkauden.
 

- Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
suuntasi syömeeni näin?
- Miksi et enemmän mielinyt mua,
katsoit tähtihin päin?
 

- Katsoin tähdistä kohtalon teitä,
siksi ma unhotin sun.
- Ollut et enää hunnini hurja,
loukkasit lempeni mun.
 

- En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
- Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.

Turha kauna

Turha sun mulle on kaunaa kantaa,
retkeni rientää jo taivahan rantaa,
kohta, kohta sen taaksi
haihtuva on elon harhaisen haaksi.
 

Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.
 

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.
 

Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voin Tuonelan teille,
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.
 

Mut älä ilmaa myrkytä multa!
Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
poltan rikki ne rinnat,
jotk' oli muinoin mun onneni linnat.

Dies irae

Ystäväni yksin lähti,
jäin kuin kylmä taivon tähti
katsomahan kulkuansa,
muistamahan murhettansa.
 

Eikö palausta konsa?
Ei, on tullut tuomionsa,
lyönyt hetki, juossut hiekka,
noussut kuolon kuuramiekka.
 

On nyt hetki suurin hällä:
ostettava elämällä
kutsumuksen kultamuru,
itselönsä ikisuru.
 

Sydän kiertyy synkän miehen.
Rauta iskee rautatiehen,
liehuu iiina, katoo juna;
sammui pilven viime puna.
 

Nyt on tehty murhatyöni,
nyt on yksinäiset yöni,
nyt voin itkeä ma ilmi,
mitä kestin kuivin silmin.
 

Hulluus varmaan suuni sulki,
nyt voin huutaa tuskan julki:
tahtonut en itse tätä,
tein ma pakkotehtävätä!
 

Häll' on elo eessä, mulla
takanani tuiretulla.
Sulle ollut este oisin,
jos ma oisin tehnyt toisin.
 

Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.
 

Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!

Mennyt

Putosivat puista lehdet,
pilvilöistä sateet,
ei pudonnut tuskan taakka
minun mielestäni.
 

Muutti linnut maille muille,
meni armas nainen,
yksin yön pimeän lintu
rinnassani laulaa.
 

- Oi Jumala, sano minulle
milloin kesä tulee?
- "Silloin koska kirkonkellot
matkallesi soittaa."
 

- Oi Jumala, vielä virka,
milloin päivä nousee?
- "Silloin kun vihanta virpi
kummullasi kukkii."
 

- Hyvä Jumala, etkö luule,
että armas palaa?
- "Palajaa, kun vieras sulho
vierellänsä kulkee."
 

- Lausu, laupias Jumala,
vielä viime sana:
yletänkö ystävääni
Tuonen tuolta puolen?
 

Vaiti on Jumala, vaiti
meri, maa ja metsä,
yksin yössä mielipuoli
puhelee ja huutaa.

Kevät kirkkahin

Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
 

"Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!"
 

Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
 

"Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!"

Loukatut

Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rautaiset kahleet,
harteilla hallava taakka!
 

Emme me yhtyä voi,
emme myös erota saata,
lempiä emme, mut emme
myöskään lemmestä laata.
 

Tehnyt olen väärin ma sulle,
siitä mun sydämeni murtui,
tehnyt olet väärin sa mulle,
siitä mun tunteeni turtui.
 

Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.
 

Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.
 

Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen kuin sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.
 

Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu,
muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.
 

Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!

Runokirje

Rakastettu, armastettu

Saat sa olla armoton

Saat sa olla uskoton,

Täällä, tähtitarhassani,

Tule tänne, tähti-yöhön,

Tääll' on taikalinna tehty

Tule! Etkö nää jo, kuinka

Sammuu sanat, säveleet

Mikä vaipuu, vaipukoon!

Näky

Minä nään, miten isäsi muisto
sun sielussas himmenee,
miten itsekin himmenen siellä
ajan vierressä vitkalleen;
sama kohtalo sunkin saartaa,
myös sen, jota rakastat,
pois, pois, ah ijäksi mennen
kera lempesi katoat.
 

Ah, kaukainen jälkipolvi,
mi teet kuin kerran ma,
mi kurkoitat unikuvaa
elon entävän kuilusta;
se pettää, se pettää, se pettää
kuin hän, jolle lempeni jää,
pois, pois, ah ijäksi mennen
ikityhjyyteen häviää.

Maria Antoinette

Maria! Miks suutelet mua,
mun haaveeni haltiatar?
Ma vaan olen kreivi von Fersen,
sa Ranskan valtiatar.
Sun polkusi kumpuja kulkee,
ma mies olen alhainen,
on liikaa jo, että sa arvaat
polon rintani rakkauden.
 

Maria! Maria! Miks jälleen
mua suulle sa suutelet?
Sen nähdä voi vihamiesi,
sitä varmaan sa muista et,
hyvä nimesi mulle on kallis,
sun mainees on maine maan,
jos lempemme ilmi tulee,
moni kulkevi kuolemaan.
 

Maria! Miks et mua kuule?
Maria! Miks suutelet taas?
Sua eikö liikuta henkes,
ei mainees, ei maine maas?
Maria! Sa tiedät, että
sua yksin ma rakastan,
vuoks lempeni nyt sinut hylkään,
käyn kaukaiseen sotahan.
 

Mitä mulleko jää, Maria?
Pyhä lempeni mulle jää,
jää mulle mun onneni muistot
ja puhdas tuntoni tää.
Olet kallis sa mulle, Maria,
mut kalliimpi kuin sinäkin,
on mulle mun kilpeni kirkas,
vala viimeisen ritarin.

Kunnia hälle!

Kohtalon kirja

Ikävöi, ihminen!

Pyhä Martti

Pyhä Martti, mahtava piispa,
yli ratsasti Ranskanmaan,
jalo alla jalkova orhi,
kaks knaappia seurassaan.
 

Tuli ryöväri vastahan tiellä:
"Hei, henki tai kukkaro!"
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.
 

Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
hevon harja huurtehin hohtaa,
jää kasvavi kannuksiin.
 

Tuli kerjuri vastahan tiellä:
"Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo."
 

Pyhä Martti, mahtava piispa,
ei miettinyt kauempaa,
löi kahtia vaippansa kalliin:
palan suuremman kerjuri saa.
 

Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
yön taivas tähtihin ratkee,
mut tähdissä kuiskailtiin:
 

"Kunis ratsastaa Pyhä Martti,
sinis siunattu Ranska on,
sinis viattomalla on suoja,
pää konnien turvaton."
 

Yön tähtien tuikkeessa kiitää
uros jäisellä orhillaan,
vilu-viittainen, kypär-kylmä,
kaks knaappia seurassaan.
 

Kun kuuluvi kavion kopse,
rikas vuoteellaan vavahtaa,
kädet ristivi köyhä, mut konna
hätähuutohon havahtaa:
 

"Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
kunis maan päällä oikeus on,
kunis täyttynyt Jumalan tahto
on laupias, lahjomaton."
 

Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
käy tuomio teräksinen
yön talvisen tähtien alla
yli maan, läpi sydämien.

Hautojen keskellä

Tuijotin yöhön sankeaan.
Näin minä lumisen kirkkomaan,
ristejä silmänkantaman päähän.
Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän -
hirmuinen valkeus! -
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

Risti ristiltä kuljin ma,
luin minä kirjoituksia,
tuossa outo ja tässä tuttu,
kerjäläinen ja silkkinuttu,
kaikki jo multaa -
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

Vait! Kas, laulua yössä soi!
Hautojen kesken ken laulaa voi?
Laulaako kuolema kullallensa,
syksykö valkeelle vaimollensa,
Talvettarelle -
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

Kohden laulua kuljin ma.
Ken oli kumma laulaja?
Näin minä miehen yksinäisen
istuvan juurella ristin jäisen,
polvilla kannel -
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

- "Mitä laulat, sa laulaja?"
"Laulan kuoleman kulkua
poikki vetten ja poikki maiden,
halki haaveiden autuaiden -
kuuletko kuoma,
miten hiljaist' on keskellä hautain?"
 

Katsoin ma hulluhun laulajaan.
- "Mitä kallista sulta on kuollutkaan?
Miksi istut kuin peikko yksin?
Mahtunemme me vieretyksin
virren työlle -"
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

Katsahti laulaja minuhun:
"Lapsesta asti jo tunsin sun.
Miksi hoiput sa hautojen päällä?
Tiedän, on armain aikas jo täällä,
kummitus olet -"
niin hiljaist' on keskellä hautain.
 

Tartuin päähäni tuskissain.
Oman ma ääneni kuulin vain,
ristit, haudat mun silmistä haihtui,
valkeus pilkkopimeäks vaihtui,
murheeni muistin -
niin hirmuist' on keskellä hautain.

"Se kuitenkin liikkuu!"

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvitöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:

Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,

Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä

Ah, isänmaani, armas aatoksein,
suruni, riemuni ja itku illan,
ma sulle veisaan virttä Galilein,
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
Sua herättääkö edes hetki ankee?
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki

Sähköfantasia

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks tuntea voin -
sa yksinkö outo ja verhottu noin?
 

Siis lienet sentään Jumala.
Sun ukkosessa kuulen ma,
nään revontulten räiskehessä,
myös ihmisessä, eläimessä,
kannella taivaan, kaikkialla,
ilmassa, maassa, maankin alla.
 

Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.
 

Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Vaeltaja

Ystävät, ystävät,
ette te saavuta mua,
ain olen siellä,
mistä ei etsitä,
ain olen täällä,
mistä on mentävä,
teidänkin tultava,
vuorilla, laaksoissa,
autuuden niituilla,
alhoissa, rotkoissa,
kuoleman notkoissa,
uhmaten, säikkyen,
vapaana väikkyen,
vankkana astuen,
kaahlaten, kastuen,
soitakin sotkien,
polkuja potkien,
polkematontakin
taivalta tarpoen,
suuntaa montakin,
tutkien, arpoen,
uuttakin uurtaen,
puskien, puurtaen -
kuinka siis mua
saavuttais vihamiesi?

Totuuden etsijä

Lensi aattehet aroilla
niinkuin raisut villiratsut -
en niitä tavannut kiinni.
 

Keinuivat kuvien sarjat
Intian ikilehoissa,
virran vienon lainehilla -
olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Egyptin maasta
löytäisin salasanani?
 

Matkusti matematiikka
mittoinensa, muotoinensa
haudoilla entisen Egyptin -
sit' oli kotona kyllin.
 

Synagoganko sylistä
löydän varman vastauksen,
Galilean laaksoloista,
ristin kultaisen kuvusta?
 

Jehova jyrisi siellä
niinkuin pitkän pilven ääni,
värisi veriset uhrit,
vavahteli kaikki kansa
alla Abramin Jumalan,
Isakin ja Jakobinkin:
itse vaati ihmis-uhrin
isä poialta omalta,
kuolon kurjan ristinpuussa
vuoksi herjan ihmisheimon.
 

En ma löydä etsimääni.
 

Menen sieluni sisälle,
oman rinnan onkaloihin,
löydän luottehen lujimman,
jolla torjun turmat kaikki.

Titanic

"Lähemmä, Jumala, sua!"
Uppoo linnamme uiva.

Kuvia ja mielikuvia

Lapsen kirkko

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!
 

Kuunteli sitä hän lasna
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
"Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?"
 

Virkkoi äiti: "Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran."
 

Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
"Olen nähnyt kirkon, kirkon!"
 

Kysyi äiti: "Minkä kirkon?"
 

"Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?"
 

Hymyili hyväinen äiti:
"Kun sa saat paremman koltun."
 

Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
"Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt."
 

Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.

Eräs Berlini-muisto

Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!
 

Et ole pienin sa
mun muistoini kirjassa.
 

Niin monta iltaa näin
sen peilissä ystävätäin.
 

Hän poissa on minulta nyt,
ma yksin yöpynyt.
 

Hän muita jo lempi kai;
kuva korvata sorean sai.
 

Ja jäähtyi kahvikin,
kun istuin ja uneksin.
 

Ja kyynelet kylmät vain
mun vierivät poskiltain.
 

Tarjooja-tyttönen
mua katseli säälien.
 

Lie rukkaset saanut hän,
näin näytti hän miettivän.
 

Tai tyhjä sen kukkaro on.
Kuka lieneekin onneton?
 

Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.
 

Ja oikein sa arvasit, kun
kurjaksi luulit mun.
 

Raha, jonka löin pöydälle,
mun viimeisein oli se.
 

Mut silmäni kyynelet
ne olleet ei viimeiset.
 

Jäi jäljelle paljonkin,
tuli uusia myöhemmin.
 

Kaikk' onhan jo lopussa
yhä raukka rakastan ma.

Nuori Nietzsche

Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään -
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
 

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
 

Ja unta, untahan kaikk' on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
 

Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks -
kentiespä kohta jo kaksi -
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa'aksi rahvahaksi?
 

Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheeni,
jona aatos on ahjossa valkee -
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
 

En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta ...
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen -
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
 

Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee -
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa -
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!

Nuori Alkibiades

Oi, miks en syntynyt ma ennemmin,
kun Hellas vielä oli urhoin tanner,
oi, miks en nähnyt miekkain leimausta
ja mastometsää, meren täyttävätä?
 

Miks ei mun aikanani vapaus ollut
kuin entis-aikaan verin ostettava
ja miks ei miljoonat nyt Persian
ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
 

Tää aik' on aika sankarmuistojen,
ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille.
 

Maa turvattu on, meri meille altis,
Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein,
ja niinkuin paasi liittyy paatehen,
niin nousee maani mahtavuuden muurit.
 

En luotu muurariks, en muiden töiden
rakennusmestariksi. Olla tahdon
ma omain aatteitteni arkkitehti.
 

Haluni usein oisi hävittää
maan tasalle nää templit, linnat, pylväät,
vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.
 

Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.
 

Ne veljessotaan tahdon yllyttää,
hävitän toisen toisella ja uuden
luon kansan raunioille entisien,
min veri on kuin Alkibiadeen:
puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä,
puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä,
puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan
armautta päivän, hengen hienoutta,
hitunen hekkumata Persian
ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain,
näin valmis Alkibiadeen on nektar,
min tarjoan ma taivaan jumalille.

Pikku Helka

Kun sa naurat, nauraa sydämeni,
kun sa itket, hyytyy hurmeheni,
tunnen tuskaa, avutonta aivan,
kun en arvaa aina syytä vaivan.
 

Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,
minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,
silloin kasvonsa pois kääntää taattos,
itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.
 

Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.
 

Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,
siitä tunnen sinut, Helka parka!
Olet tyttäreni, kuulut sukuun,
surun heimoon, surman lasten lukuun,
 

rotuun, joka rakkautta janoo,
hirven silmin armahdusta anoo,
kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,
kuolee sydämensä ylpeydestä.

Vanha täti

Hapses jo harmeni, vanha Täti,
etkö jo levätä voisi?
 

- "Hoitelen lapsia siskovainaan,
leponi hyödytön oisi."
 

Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,
aika on huolesi heittää.
 

- "Talutan siskoni lapsen lasta,
sikskuin multa mun peittää."
 

Jalkasi horjuu, vanha Täti,
katkeat kadulle kerran.
 

- "Silloin kun en ole tarpeen enää,
nukahdan huomahan Herran."

Kahdet silmät

Näin ma kerran silmät synnilliset,
silmät suuret, tummat, tulta-lyövät,
jotka vaati kaikki tai ei mitään;
niiden vierell' loisti silmää kaksi
sinistä kuin lemmenkukka rannan,
eikä mitään vaatineet ne multa,
mutta lupasivat kaikki, kaikki.
 

Ja ne voitti, silmät synnilliset,
ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki,
kodin, heimon, työni tyynen onnen,
ylpeyden ja omantunnon rauhan,
enkä mitään, mitään saanut vastaan,
vaan mun autuutein ol' antaminen.
 

Taaskin loistaa mulle silmät kahdet,
toiset suuret, suruiset ja tummat,
suurentamat pitkäin kärsimysten,
ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa:
"Karatkaamme täältä kauas, sinne,
missä arvokkaamp' on ihmis-elo,
alkakaamme ajanjakso uusi,
nousten, nostain toinen toisiamme,
kohti 40rkeutta öisten tähtein,
ihanuuteen itselömme pyhän!"
 

Näin ne tuikkii mulle tummat silmät;
mutta kiehtoo myöskin silmät toiset,
siniset kuin ensi railo päässä,
jossa päivän kilo karkeloipi:
"Tule, sylitysten syöksykäämme,
nuoret oomme, riemustamme rikkaat,
tai jos sinä et, niin olen minä,
annan armauteni täyden sulle,
suutelen sun kuninkaaksi taikka
tapan, ett'et enää toista lemmi!"
 

Aika muuttuu, minä myöskin muutun;
silmät suuret, suruiset ja tummat
samat on kuin ennen synnilliset,
silmät, joista kilo karkeloipi,
ovat ystävättärensä parhaan -
luulen, taaskin voittaa synnin silmät.

Vanteenheittäjät

Lentävi vanteet ristin rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.
 

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.
 

Hänpä se kaartelen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää.
 

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous -
talon rouvan vetreän vanteen.
 

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää,
kun vanteet niin kauniisti lentää.
 

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön!
On nuori vanhalle mennyt.
 

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.

Yövirsi

Salamat välähtelevät
yössä mieleni pimeän,
sinkoovat siniset liekit
tuskieni tuntureilla.
 

Näen hengen huimat kuilut,
kuulen laulut Tuonen lasten;
olkoonkin iloni yöhyt.
 

Yöhön mökkini rakennan,
yöstä virteni viritän,
laulan mahdit maan povesta,
synnyt synkät yön vesistä,
peitän päivän paistamasta,
tärisytän taivonkantta,
itse istuinta Jumalan,
sydämen särkyneen sävelin,
virsin yöstä nousevaisin.
 

Tahdon olla tuskan tulkki,
tuskan tulkki, päivän peikko,
veli kaikkein kärsiväisten,
runo syyllisten sydänten.
 

Syyllisten? Mikä on synti?
 

Loit, Luoja, halut minulle,
panit paalut kaikkialle:
"Tähän asti, ei etemmä!"
 

Mutta ma käyn etemmä,
uhmaan käskyjä Jumalan,
jot' en tunne. En sinulta
pyytänyt lahjoa eloni,
en siitä sinua kiitä.

Irja

Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman,
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman,
ylleen vaatteet parhaat puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:
 

"Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
sateenkaaret salmen suissa,
terve myrsky, terve sota,
terve elon ukkoshetki,
terve tuskan tuiman ota
sekä riemut, rikoksetki!"
 

Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
vartoi hetken vaiti ollen;
vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.
 

Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
 

Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
"Mitä tahdot?" Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
"Tahdon taaton vapahaksi."
 

Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
missä illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
"Mitä varrot?" Hurtta sanoo;
vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
"Varron sulhon vapautta."
 

Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt:
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertavat pilven verhot,
kangastuvat taivaan talot.
 

Virkkaa tyttö viimein: "Lähden."
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: "Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi,
itseäs en enää anna.
Jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!" -

Niin sinua katsoin, neiti -

Niin sinua katsoin, neiti,
kuin lapsi lelua uutta,
niin sinua kuulin, neiti,
kuin korpi kevätkäkeä,
kunnahalta kukkuvata.
 

Kukuit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
helkytit keväiset kaiut,
herätit salon sävelet
puroina porisemahan,
kanteleina kaikumahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
vaaran vastahan sanoa.
 

Niin on nyt minun iloni
kuin lapsi lelua vailla,
niin on nyt minun eloni
kuin kevät käkeä vailla,
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.

Minkä taisin, poika parka?

Minkä taisin, poika parka,
ja tyttö, mitäpä taisit
tulelle tulisen silmän,
Luojan suuren syttämälle?
 

En minä sinua syytä
enkä syytä itseäni,
syytän syitä suuren Luojan,
pattoja pahan Jumalan,
poven pienen pyöreyttä,
varren hoikan valkeutta,
kulmakarvan kauneutta,
kantokenkien keveyttä.
 

Alas sa alati katsoit,
katse loisti luomen alta,
liekki ripsistä ritisi,
kulmista kulona kulki,
lieskahti pojan povehen,
risahutti rintaluuhun,
povea porottamahan,
hermojani hiihtämähän,
suoniani särkemähän,
jäätämähän jäntereitä.
 

Siitä en sinua syytä
enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän,
siitä syytän itseäni,
sa ettet nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut
pienillä pilapuheilla,
tyttölasten lauleluilla.
 

Jos oisit nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut,
ei oisi elämä mennyt,
elämän kauneus kadonnut,
tummunut tupani orsi,
koko pirttini pimennyt,
kun sinä menit minulta,
kun putosit, pohjantähti!

Aatu-ukko

Niin on ihmis-ajatus

Tuulet sitä kuljettaa

Vaan kun ilma raskas on,

Nousemahan lähtenyt

Peltojensa pientareita

Mutta mailla korkeuden

"Kummahan on kuitenkin

Ymmärrän ma yhtä toista:

Sumu nousee järvestä

Entäpä jos tehdä voisi

Ja hän ryhtyy takomahan

Vuodet vierii. Rovasti

Lausuu: "Luojaa palveleepi

Mutta poika pantava

Rovastin tahto tapahtui.

Palasi kerran kesällä.

Eellä piika pappilan,

Sitten ruokokeppeinensä

Tytär nuori takanaan

Jälkijoukon muodostavi

Näin nyt Aatun mökille

Joka töllin saunasta

Aatu-ukolla yksin ei

Aatu-ukko pajassansa

Vanha on jo Aatu-ukko.

Ovi aukee, astuvi

Aatu katsoo kummastuin,

Lausuu: "Aatu, iloitse!

Poikasi on potra mies

Siksi, Aatu, iloitse!

Aatu katsoo kummastuin.

Eihän häll' ole hätää ollut

Sen hän yksin ymmärtää:

Käsi kädessä katsovat

Poika! Hänen poikansa!

Virkkaa: "Tulit parhaaksi!

Kas, se kohta valmis on!"

Mitäs muuta! Insinööri

Hei, kuin kipunat kirpoaa

Autuaana Aatu-ukko

Vaan kun päivän kultakehrä

Kerran kaksi horjahti

Raskahasti Aatun rinta

Päivä painui metsän taa.

Pääsky visersi viirin päässä,

Kadonnut sävel I - V

Oli aika, kun suuria aioin,
maat taivaiksi unelmoin.
Nyt istun ma yksin, yksin,
näin päiviä viettää voin.
 

Voin istua aamusta iltaan
ja soppehen tuijottaa,
vedet kuumat silmistä tippuu,
en pienintä säveltä saa.

Lien paljon ma lauluja tehnyt,
mut yks oli kaunehin,
oli mulla niin armas aihe -
polo, kuinka sen unhotin!
 

Se oli mun onneni laulu,
sävel säihkyvä, voitollinen.
Yöt päivät yhä ma etsin
sitä pohjasta sydämen.
 

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!
 

Jo ystävät ympäri väistyy,
ovat hapseni harmenneet.
Mitä siitä, jos löytäisin kerran
ens-lempeni säveleet!

Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.
 

Te kuulkaa, kuinka ma laulan
sysikutreista kassapään,
miten pitkien ripsien alta,
tuhat aatosta välkähtää!
 

Ah, näittekö varttansa norjaa?
Yli kukkien kulkee hän,
se on hän, minun haaveeni heljin,
se on impeni hämärän! ...
 

Vedet kuumat silmistä tippuu,
ei kuulu kuin huokaus,
ja kantelon kieliltä hiljaa --
soi hukkuvan parahdus.

Epätoivoinen, yhä etsin,
yhä huuleni humisee ...
O, laupias Jumala, auta,
mun järkeni pimenee!

Taas haaveet koskena kuohuu,
runot kuplina kumpuaa,
ja veen yli vellamo nostaa
käsivarttansa valkeaa.
 

Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää ...
 

Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!

Moitittu runotar

Ne sanoi liioin sun laulavan
ja ett' olet alaston liian
ja että sun ei sovi lempiä
mua lemmellä sinipiian.
 

Näät tyttöni, aika on toinen nyt
kuin ennen sun emosi mailla,
kun kummuilla karjoja paimensit
ja huiskit huolia vailla.
 

Ei riitä ne kumpujen riemut nyt,
ne on riemuja karjapiian,
nyt passeja vaativi Pantheon
ja arvoja akatemiian.
 

Joka jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.
 

Yks surma suurin on tielläsi sun:
elä irralla esteetikoista!
Niin maistuvan marlan los nanaa ne saa,
voi sattua yhtä ja toista.
 

Ja suurikin kriitikko asettaa
voi sulle vaikean vaalin:
kas, olla pappeja Astarten
myös voivat ne papit Baalin.
 

Niin sinisten silmien edessä
voi tietehet unhottua:
ja monenkin Mefiston pohjalla
on hyljätty vain Don Juan.

Nuori Jouko

Sinäkö sanelet yöstä,
sinä, auringon sikiö,
laulaja laveasuinen,
kantama Kalevan kansan?
 

Mitä tiedät yöstä sinä,
joka et tuntenut ikinä
pyydettä tulipunaista,
rakkautta rajattomuuden,
hiilen hiiltävän paloa,
kaiken kaunihin menoa?
 

Kävit tietäs kuin sokea
jumalitten johtamana,
istahdit ilokivelle,
kukutit käkösiäsi,
laulelit, mitä sinulle
lauloi suuret armo-luojat!
 

Haa, te päivän liedot lapset,
mitä te tiedätte elosta
niiden, joill' on tahdon taisto
vasten valtoja elämän,
jotka syy on synnyttänyt,
rikos tehnyt rikkahiksi,
tuska tuimiksi takonut,
murhe musta seppelöinyt!
 

Tiedä, laulaja lavea,
se on seppel yhtä pyhä
kuin omakin otsalehtes
antama Auringon jumalan,
sulotarten suutelema!

Salome

Salome, sa hurmasit meidät
sotakirkkailla soinnuillas.
Salome, sa surmasit meidät
punahuulillas, hunnuillas;
kun kauneus, luonto ja taide
noin yhtyvät liittohon,
profeetat on vaarassa silloin,
moni valtias voimaton.
 

Joka liikkeesi jousena taipui,
joka äänesi tiukuna soi,
joka askelees oli laulu,
joka elkesi kuvia loi.
Kävi katsomon halki kuin henkäys:
lie unta tää armasta vaan,
hän Suomesta Europan loihti,
vei Suomen hän Europaan!

Hymylä

Erinomainen maa

Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.
 

Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.
 

Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,
 

ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.
 

Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.
 

Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa - "epäkansallista"!
 

Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.

Hiiri

Hän ensin oli pikkuinen teatterihiiri,
sitten hän maaseudun maanteitä kiiri.
 

Näytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot:
samat oli kummallakin hiiren takalistot.
 

Mut Molièreksi se pyrki pieni hiiri,
kun itse oli Luojansa ihanin satiiri.
 

Siks alkoi hän akkojen juoruja juosta
ja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.
 

"Kun vuoret mun siitti" - se oli hiiren

Laki ja hutikka

Maa on meillä rakennettu
kilvan kieltolailla,
siit' on murhe musta, kun se
vahvistust' on vailla.
 

Siitä Suomi suruissansa
ryyppää nyt ja naukkaa,
kilvan päällä puolueiden
pullonkorkit paukkaa.
(1909)

Lammas ja vuohipukki

Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja ikuisella tuomiolla
onnellinen sinä.
 

Sinulla on sympatiat,
puolueet ja perheet,
minulla vain tuntoni
tuskat ja erheet.
 

Sinulla on selkänoja
lukijain ja lehden,
minä pusken tietäni
puhdasta tehden.
 

Sun on suuri enemmistö,
sun on valta, voitto!
Mun jo mennyt mailleen
on ajan aamunkoitto.
 

Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja sentään ma häpeäisin
olla - kuin sinä!

"Kyltyyri"

"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!"
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
 

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.
 

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

Tarhapöllö

Tarhapöllö se oksallansa
oli niin viisas, viisas,
koska hän ei puhunut mitään:
Suomessa sekin jo piisas!
 

Tarhapöllö se oksallansa
laululintuja kuulee,
makumestari olevansa
laulun maassa luulee.
 

Ystävät ympäri tarhapöllön
mietteensä somasti sorvaa:
"Koska sulle ei ääntä suotu,
sulla on varmaan korvaa!"