Kuuset ne kotini ikkunan alla
tuiskeessa tuulien taipuvat vain,
siellä mun taattoni on kotosalla,
pystyssä päänsä hän kantavi ain'.
Lainehet mun kotolahdella vainen
rakkaita rantoja suutelevat,
siell' emon huolia kantelevaisen
poskia kyynelet uurtelevat.
Pohjolan kotkat ne kannella taivaan
kaartavat ilmoa uljahasti;
siellä mun verevät veikkoni raivaa
korpea kolkkoa reippahasti.
Pulmoset talvella hangelle lentää,
allit ne jäillä jo leikkiä lyö,
puhtaampi mun ompi siskoni sentään,
hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.
Kuumasti polttavi aurinko armas
kesällä poskia heimoni tään,
kuumempi näljän kyynele karvas
talvella keskellä hyytävän jään.
(1892)
Eihän lasta huolet eikä
surut paina ollenkaan,
ei hän tunne myrskytuulta,
tulta rinnan kalvavaa,
ei hän tunne onnettuutta
eikä sielun rauhatuutta,
hän on onnen lapsi vaan!
Eivät usko, että mulla
murheen muotoakaan ois,
että mulla elon huolet
leimun sieluhuni lois,
että multa hengen rauhan,
onnen oikean ja lauhan
myrsky rinnan viepi pois.
Eivät usko, että Luoja
mulle moisen hengen loi,
mi ei luottaa Jumalaansa
lapsen lailla enää voi;
naurahtavat: Lapsen huolet!
Miksi vielä pilkan nuolet
kohtaloni mulle soi?
(1892)
Miksi kaikk' on hiljaa, hiljaa vainen,
hiljaa kodin koivut huminoi,
miks ei kotipääskyt karkeloi,
miks ei leiki kotilahden laine?
Miksi hiljaa väki työhön kulki,
miksi siskot, veikot kyynelöi? -
Kuolo talosta jo taaton löi,
äsken äiti isän silmät sulki.
(1893)
Ei siellä viini virtaa, sada manna,
ei Hourit kauniit siellä karkeloi,
ei symbaalein, ei huiluin hurma soi,
ei autuaita auerpatjat kanna.
Nää ilot kaikki, Herra, niille anna,
min sielu muuhun pyrkiä ei voi! -
Sen taivaan jokaiselle Luoja loi,
kuin kunkin aatos tääll' on aavistanna.
On taide täällä valon varjo vaan
ja totuus tääll' on kuvaa, kuorta vainen
ja kauneus on kahlehissa maan.
Mut siell' ei sido meitä muoto, aine,
ei tarvis siellä talttaa, sanaakaan,
ja symbaaleitta soipi soiton laine.
(1896)
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
(1897)
Savi rannalla rakoili
poudan pitkän pilkkoessa,
mieli laulajan murehti
suurien surujen alla.
Vesi velloi, päivä paahtoi,
ahava alati läikkyi,
sorvasi savet sameat
kipposiksi, kupposiksi,
suostutti sumuisen mielen,
pilkkoi pieniksi runoiksi,
kylän lasten leikitellä,
kylän impien iloita.
(1897)
Hiljaa sa kätesi ojensit,
otit pois sen vieläkin hiljempaa,
ylt'ympäri puut ne helisi
ja kuurassa kimmelsi luminen maa;
ma kuulin askelet eroovat,
näin varren vienon, mi vieri pois,
ja yksin yössä ma seisoin, - oli
kuin jotakin kaunista kadonnut ois.
Ma seisoin ja mietin ja muistelin:
Mikä olitkaan, runo kaunis sa,
jok' äsken soit minun mielessäin
ja jok' olit vallan jo valmiina.
Yhä tuota ma turhaan tuumailen.
Mikä poissa on, se jääpi pois.
Mut mielein tuntuu niin tyhjältä
kuin jotakin kaunista kadonnut ois.
(1901)
Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat,
Suomen soilla hallan immet
öisin laulelevat.
Noin ne laulaa hallan henget:
"Heilu-, heilukaamme!
Kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.
Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.
Suo on Suomen sydämessä,
viluinen ja arka.
Kunis ei kuulu kuokkijoita,
sinis ei siitä sarka.
Kukat kasvaa Suomen suosta,
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.
Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit' ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä."
Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydänsoilla,
noin ne heiluu Hiiden neiet
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän,
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
meille muurin hyvän?
Ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipis,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget:
"Meit' on monta, monta,
kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.
Puhallamme miesten poviin -
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet -
jälelle jää vaatteet.
Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet,
leipähuoliin hukutamme
monen miehen jänteet.
Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.
Tuhmuudella tuon me lyömme,
ilkeydellä toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen."
Noin ne kuiskii äänet kummat
Suomen sydänsoilla,
noin ne raikuu surman naurut
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat
kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihur' vieras tallaa!
Aik' on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta,
monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat,
miss' yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget:
"Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
tää on meidän maamme.
Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.
Hento, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
siin' on Suomen kulttuuri -
ei mitään pelastusta.
Missä jalan maahan poljet,
siinä puhkee kuori.
Suomen suohon uponnut
on moni haave nuori.
Rakas, heikko rahkasammal -
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!"
Jos ei kestä Suomen suo,
me tuntureille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
ken jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti
pilvet sit' ei peitä.
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.
(1902)
Me olemme kuolemaan tuomittu suku;
me päivin emme valvo, öin emme nuku.
Me olemme rauhaton, roihuava rotu;
me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.
Me emme säästä itseämme emmekä muita,
me kuljemme joka hetki kuolon porraspuita.
Me taistelemme jäässä ja hymyilemme hyyssä,
me sorrumme ypö-yksin sydän-yön syyssä.
Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
Me lienemme luomakunnan kunniavahti.
On laulanta meille kuin illalle rusko:
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.
(1905)
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen
heiluu Suomen malmi melto,
aaltoo ponneton ajatus
niinkuin ruoste nahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika taonnan aika,
hetki tehtävän teräksen,
hikipäisen päivän tuska,
tuokio väkivasaran,
että pois kuluisi kuona,
karkenisi kansan hammas,
seijastuisi summat aivot,
muodostuisi musta möljä.
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi,
Luojan helkka, heimoasi,
Ukon tuura, tuttuasi,
lastasi, sinisalama!
Tunnen syntysi, sylistä
kirposit ajan emojen,
piilit maassa piilokkali
kaskien kytösavuna,
nousit takkahan talojen,
kykenit jo kynttilöiksi,
korkenit kokoiksi Herran,
helaavalkeiksi virisit,
hehkuit kansojen kevättä,
suitsuit suurta kukkimusta,
niin sytyit sotatuliksi,
tuprahdit tulipaloiksi,
kylvit jo kyventä kuolon,
sorron siementä sirotit,
raiuit suulla rautamyrskyn,
kiljuit suulla surmakirnun,
isänmaa nimes ihana,
toinen: kansan itsetunto;
painu nyt pajatuliksi,
sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika,
vanhin vuoren veljeksiä,
sysi-hattu, synkkä-hahmo,
saalas vaivan vuossatojen!
Tunnen ma sinutkin, tuska
olet rouhitun rotuni,
painama petäjäleivän,
sotaratsun sortelema,
kiristämä kirkon ruoskan,
rutistama ruunun miesten,
tammikuussa tielle tehty,
pakkaskuussa työlle pantu,
teurastettu teuraskuussa,
unohdettu kukkakuussa.
Kuku nyt kullaisna käkenä,
helkä sulka-suitsevana,
lieka lintuna pajani,
laika lauluni säennä,
kuki köyhän pihlapuuna,
orjantappura-okana,
pistä piikkinä poveni,
omantunnon tutkaimena,
kerro työtä tuonen-tyyntä,
tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen,
päivän paistavan jumala,
leppeämmän hetken herra,
laupiaamman tunnin tuoja!
Kuule särjetyn säveltä,
rikki piestyn pilpatusta,
kansan kahtia menevän,
heimon hurja-huudollisen,
joka ei seisonut surussa,
ei elon kohluissa kohonnut,
painui maahan martahana,
poistui oikean poluilta!
Anna päivä armautta,
anna viikko viljelystä,
anna vuosi auran tointa,
kausi kaunista keseä,
saisi korret korttumahan,
nuorten varret varttumahan,
henki uusi heilimähän,
aika toinen alkamahan,
taisto kaunis kaikumahan,
kansan valta vankumahan,
söisi Suomi selvän leivän,
jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön luoja,
tule, suuri tuntematon,
uskonnottoman unelma,
ihanne ivailijankin!
Tule myrskynä mereltä,
mailta pilvenpatsahana,
jyskä tuomion jylynä,
valka maailman valona,
tapa tauti juurta myöten,
mädän syyt syvältä kynnä!
Tyydy työmiehen talohon,
katso päälle päiväläisen,
loiselle enemmän loista,
lohduttele muonamiestä,
myös mene mäkitupihin,
tule työpajan tomuhun,
suorenna selät kumarat,
suorita parempi palkka,
sulje kurkku kukkarolta,
anna ääni ihmiselle,
irroita ajatus mykkä
päästä päähän neuvospöydän,
kaitse maata kansan kautta,
maa on tehty kansan tautta!
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan:
kasvavi saloilla Suomen
kansa kuin teräslepikko,
rautatammikko tanakka,
tuhatpäinen peitsilehto,
päivässä välähtelevä,
härmässä helähtelevä,
soinnahtava tuskan tullen,
heilahtava hetken tullen,
käypä kuolohon hymyten,
kuurassa urosten parrat.
Seisovi selillä Pohjan
vartio vilun-väkevä,
Lappi talven-taiallinen,
Turja turman-luottehinen,
tunturi revontulinen,
lonka Louhen-poiallinen,
kappa hyytä hartioilla,
purnu lunta päälaella.
(1905)
Kansan valta kaikkivalta,
Suomi yksi yltä, alta,
kansan kieli, kansan mieli
valtioiden valtapieli;
seisoo Suomi niinkuin vuori,
Suomi vanha, Suomi nuori.
Kauan torkuit talven unta,
Väinön vanha kansakunta,
jouduit vieraan vallan alle,
vierahalta vierahalle,
voudit sorti, saarnas pappi,
mutta paisui kansan sappi.
Humahtivat suolla hongat,
halkes pitkät pilvenlongat,
kuulkaa, Suomen korvet ryskää,
metsä liikkuu, linnat jyskää,
lähtee karhu piilostansa,
ärjähtää jo astuissansa.
Syntyi Suomi toisen kerran,
varttui kansa kahden verran,
päätyi päivä myrsky-yöstä,
voitto vuosisatain työstä,
vaikk'ei vielä vapaa maamme,
rauhan askar alkakaamme.
On nyt tehty ensi rynnös,
vartoo vainiolla kynnös,
viljelyksen tie on taattu,
vaan ei roudan valta kaattu,
väijyy väkivalta suolla,
sorto uhkaa ulkopuolla.
Kahtianne maassa kielet,
monianne miesten mielet,
sattuu sana yksi: Suomi,
silloin vettyy silmäluomi,
muistaa joka äiti lastaan,
liekkaa liesi lämmin vastaan.
Siniselkä siellä täällä,
niitut alla, pellot päällä,
kaivonvintti, viiri, talo,
vaara vankka, synkkä salo,
sorsa saunan eessä, lahti,
saaren takaa airon tahti.
Ken sen kesä-yössä eli,
hälle autuus hämärteli,
on hän outo maailmalla,
vieras vieraan orren alla,
palaa povessansa soihtu,
leimuavan lemmen loihtu.
Tääll' on koti, täällä kehto,
taistotanner, hautalehto,
tääll' on isän, äidin maasi,
Suomi, Luojan laulupaasi,
saattaa päivä pilven alta
sanat Suomen jumalalta:
"Laki turva miehen, naisen,
vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti,
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
mutta heimon vapaan kerran."
(1906)
Valhetta sietäen,
totuuden tietäen,
parhaansa peittäen,
haaveensa heittäen,
itsensä uhraten,
tunteensa tuhraten
tinkien, taipuen,
laumahan vaipuen
sutten kera ulvoen
puoluetta palvoen,
kansan ääntä kuullen,
Luojan ääneks luullen -
voi olla Suomessakin siveellinen,
hyvä, kaunis, kirkas, hyveellinen.
(1909)
Turha on tahtoa tuskien lapsen
ikuisten ilmojen korkeuteen,
aurinko pilkkaa, pilvet ivaa -
paras on painua uudelleen.
Yöstä ne kasvavat kukkaset kummat,
päivällä vain on touhu ja työ,
yötä mä lemmin, yötä mä laulan,
olkohon veljeni viimeinen yö.
Tunnen ma aattehen kirkkahat ilmat,
tunnen ma seppojen tunturisäät,
noista en huoli, noissa en viihdy -
tulkatte lempeni tuuliaispäät!
Lennättäkäätte mun lauluni purtta,
viekätte suurien selkäin taa,
soikosi, yön sävel, sieluni halki,
siksi kuin kaikki, kaikk' katoaa!
Silloin mä virteni viimeisen laulan.
Terve, te, yön tytöt! mennyt on mies.
Tulkatte sinisiä siltoja pitkin,
tummui jo maan punalieskavin lies.
(1910)
Marjatan tähdet, maailman tähdet,
tähdet tietäjienki,
tuikkivat yhä, yö kun on pyhä,
hiljainen ihmisen henki,
paistavat, kiiluvat kylmiin kyliin,
suurten sulhojen mieliin,
syöksyvät kanteletarten syliin,
koskevat soiton kieliin.
Tuosta on taru, tuima ja karu,
mainittu pohjolan mailla.
Tuiki ei tähdet, Marjatan tähdet,
muiden tähtien lailla,
tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo,
vaikka ne vaalii ja nostaa,
autuuden äärettömyyttä ne uhoo,
mutta ne kaataa ja kostaa.
Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
impi ja sankari kulki,
välkkehet lunten, helkkehet unten
yö pyhä piiriinsä sulki;
hohteli hongikko harras ja vakaa,
Kuutar kummia seuloi,
valkeus taivaanrantojen takaa
morsiushuntuja neuloi.
Sankari virkkoi, vienosti virkkoi:
"Luonto jo laittavi kesää,
meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
meillä ei vuodetta, pesää.
Olla ken maailman orja ei saata,
hälle sen maailma maksaa,
suo hälle haudan syntymämaata;
vieläkö jalkasi jaksaa?"
Virkahti impi, ihala impi:
"Eespäin on talvinen tiemme,
vastassa vaikeus, oppaana oikeus,
rakkauden viestiä viemme,
kuljemme kauneuden palmuja kantain,
päällämme päilyvä totuus,
vaadimme valkeutta taivahan rantain;
rohkea, kuulun sun rotuus!"
Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
kannella korkean taivaan,
astuivat aatteet, maailman-aatteet,
elämän ankaran vaivaan,
heittivät pitkän, säihkyvän säteen
idästä läntehen hamaan,
painoivat käden toisehen käteen,
käskivät kiiruhtamaan.
Viikot ne vieri, kuukaudet kieri,
ihmiset aikojen mukaan.
Taas kesä tuli, taas talvi suli,
kuullut heistä ei kukaan;
rannalla vieraalla valkeni luunsa,
huuhtomat hyisen laineen,
peittämät kukkivan kauneuspuunsa,
mainitsemattomat maineen.
Mutta kun tähdet, Marjatan tähdet,
tuikkivat hautojen hiekkaan,
soi sävel tumma, soi kuoro kumma:
"Sortuvat mielensä miekkaan,
uppoovat untensa aavaan mereen
hylkijät elämän almun,
ne, joille noussut on totuus vereen,
kantajat kauneuspalmun."
(1910)
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Taivas korkeamman kaaren saa,
tähdet kiillon kirkkahamman.
On kuin puussa, on kuin Luojan maassa
kuuluis jo salainen kuiske,
vilkahtaisi viidakossa, haassa
huntujen sinisten huiske.
Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt,
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit' on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto.
Vielä hanget verta huppeloi,
viuhuu rautainen vihuri,
vaan jo metsän simapilli soi,
kohta liikkuu korven linnat,
luonto kuollut vitkallensa vertyy,
käy irti inehmon rinta,
mieli unten ulapoille mertyy,
kangastelee kaunehinta.
Heijastelee hengen voitteloa,
jot' ei viel' ole eletty,
ailahtelee aamun koitteloa,
jot' ei nähty maailmassa,
aikaa auran eikä miekan, missä
täyttyvät unelmat uudet,
sykkii kansakuntain sydämissä
ihmisen ihanammuudet;
haaveet ihmiskunnan korkeamman,
suurten tietäjäin sanomat,
kirjat oikeuden kirkkahamman,
lempeämmän tunnon tunnut,
laulut myrskyn ei, vaan päivän lasten,
entehet elämän lauhan,
aavistukset rantain autuasten,
ihanteet ijäisen rauhan.
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Kuinka paljon verta vuotaa saa,
kuinka paljon tuskaa tulvehtia,
ennen kuin maa kaunis kasvaa hyvin,
kypsyvät kylien laihot,
muuttuu muotoon kansain toivo syvin,
täyttyvät inehmon kaihot?
(1915)
Istun ikkunassa: päivä vaipuu,
hämyyn valkeahan haan haipuu,
ilta lämmin läikkää, aatos untuu,
tuskin enää tuulenleyhkä tuntuu,
tuoksahtaa vain yrttitarha yöstä,
viime rusko välkkyy vetten vyöstä,
leijaa huonehesen valkoperho,
nousee notkomailta vieno verho,
peittää rannat, pellot, niityt, haat,
kutoo yhteen taivahat ja maat.
Istun itsekseni: hetket siirtyy,
elon muistot silmän eteen piirtyy,
muistan, mullakin on keskikesä,
vaan on poissa linnunlaulut, pesä,
oisi aika tehdä luomistyötä,
vaan ma valkeaa vain siedän yötä,
mitään mieli en, en mitään halaa,
tahdo en ma enää polttaa, palaa
hiljaa iloita vain itseksein,
olla syrjäinen kuin sydämein.
(1916)
Talven valta kaikkialta
uhkaa, saartaa Suomennientä,
kattaa kansat suuremmatkin;
kuinka eikö maata pientä?
Rinnan halla, riemun halla,
kaiken kauniin routa, rauta,
ihmis-ihanteiden surma,
ellei elonvoimat auta.
Päästä päähän, jäästä jäähän
kulkee kuolon-kylmä järki,
itsekkyyden vinha viima,
omanvoiton-pyynnin kärki,
heleimmillä hengen mailla
vallat aineen valtikoivat,
ihmiskunnan kukkakummut
sorrettujen ääntä soivat.
Hanki maassa, hanki puissa,
hanki ihmissydämissä.
Kuinka soisi toiset kielet
kansan kannel-sävelissä?
Eikö aika maata mennä
lie jo joka lauluniekan,
vallitessa vainon, veren,
hallitessa hallan miekan?
Katkenneet on kaikki siteet
sivistyksen, rakkauden,
mahtavoivat maailmassa
vain nyt vallat pedon, suden;
ken ei tapa toinen toista,
kokee toisen omaa riistää,
suuret pettää suuremmassa,
pienet pienten palaa kiistää.
Yks on lohtu: loppuu kerran
tuimimmankin talven taika,
kesäkuuhun vaikka kestäis,
alkaa heinäkuunkin aika,
täytyy sydäntalven sulaa
suurempien voimain tieltä,
laupiaamman päivän säteen
päästää irti ihmismieltä.
Kuulkaa, kuulkaa! vaikka kuolon
hanki maassa, puissa helää,
sydän sykkää maailmoiden,
ihmisyyden mahti elää,
sammunut ei vielä koskaan
kodin korkeamman hiili,
liesi kansain lempeyden,
vaikka pimeyteenkin piili.
Yks on oppi otettava:
tultava on toimeen kunkin
omillaan nyt kansakunnan,
omillamme sun ja munkin,
oman lemmen lämpimällä,
oman uskonnalla uskon,
oman hengen hehkunnalla,
auennalla aamuruskon.
Nyt se koetaan, ken meistä
enin tohtii siihen luottaa,
jot' ei vielä silmä näe,
mutta sydän, sielu uottaa,
mitä toivoo ihmisheimo
ihaninta itsestänsä,
haavehissaan hartahinta,
miettivintä mielessänsä.
Nähkää, nähkää! Herran miekka
kulkee kansakuntain kautta,
monet paiseet puhkee, ilma
sakoo myrkyn, saastan tautta.
Paljon sortuu, eipä sorru
elon oikeamman mieli,
elon kaunihimman kaipuu,
ihmiskunnan kultakieli.
(1917)
Kehdolla lapsen kuolevaisen
Herran henki liikkui,
kultapilvinä elämä hälle
kimmelsi ja kiikkui.
Tummaisessa tuutusessa,
orren tumman alla,
itseksensä iloitsee hän
haaveella haikealla.
Taikka hän orjantappuroita
vaeltaa ja astuu,
sateenkaarina surut ja riemut
silmissänsä kastuu.
Kolme hän kukkaa kulmillensa
elämän tieltä taittaa,
runon ja lemmen ja maineen ruusut
maailmakseen laittaa.
Tuostapa piikit tuskan pitkän
povelleen hän painaa,
rinnan vaivalle vaikealle
kiurun kielen lainaa.
Yksi on muisto taaton, maammon,
toinen ystävän kaipuu,
kolmas on kaiho kauneuden
ja hyvyyden, mi haipuu.
Monta on luotu laulajata,
monta laulun lasta,
tuop' on kaikuu kultakannel
vielä kuolemasta.
Suurta vain on taide, joka
suitsuaa ja tuhlaa.
Kaikki ruusut ruskottakoot
jumal-lapsen juhlaa.
(1922)
Moni aurinko syössyt on syvyyteen,
moni mennyt on mereen tähti,
on sammunut, syttynyt uudelleen,
ei, ken elon aavoilta lähti.
Yö lankee. Hän laulavi itsekseen;
ei virttänsä kuuntele kukaan,
viri vierivi vain yli tummuvan veen
hänen mielensä murheen mukaan.
Tai lie hän jo laannut lauluineen,
hänen häipynyt vaivansa vaikee,
punapilvenä peittynyt pimeyteen
myös kauneushaaveensa haikee.
(1923)
Laula, lintunen, lehvältäs
mulle laulusi lempein,
hienoin, herkin ja hellimpäs,
helkaheileistä hempein!
Miksi murheinen? Laulu on
lapsi taivahan auringon,
niinkuin valkea, varjoton
yö on Pohjolan mailla.
Helkä, haaveeni, haudastain
vielä virtesi ankein,
että kukkisi kummullain
virpi viitani sankein!
Miksi murheinen? Mulle syys
on sun leikkisi lemmettyys,
kun sa kutsut mun syleilyys -
kuolen laineiden lailla.
(1924)
Mitkä ne puuntavat illan pilvet?
Taikovat tarua uutta,
kuinka voi ihminen elää, kuolla
ilman ikuisuutta.
Mitä ne siintävät Suomen järvet?
Virkkavat vanhaa virttä,
kuinka voi elää, kuolla kansa
ilman kurkihirttä.
Mitä ne vankuvat vaarat jylhät?
Jyskyvät talven taikaa,
kuinka voi kukaan toimeentulla
ilman paikkaa, aikaa.
Mitä ne haastavat kummun kuuset?
Tuumivat kansan turvaa,
joka ei koskaan luotaan lykkää
eikä mieroon survaa.
Mitä ne hiiluvat lieden hiilet?
Maamiehen rikkautta,
rauhaa työn ja tyynen lemmen,
raatajan rakkautta.
(1925)