Ensimäinen laulu
Toinen laulu
Kolmas laulu
Neljäs laulu
Viides laulu
Kuudes laulu
Seitsemäs laulu
Päivin hanget hopeaiset, öisin
yllä tähdet ynnä kirkas kuudan,
mutta ympärillä korpi kolkko,
hiljainen kuin heimonhengen murhe,
koska keskenään sen poiat soti,
eikä poiat yksin, vaan myös piiat,
isät, äidit, nuoret, harmaapäätkin,
kaikki raivoin toisiansa raastain.
Täytti kammo kaupungit ja kylät,
mustui murhein mökit, kartanotkin,
kotiliesi turvannut ei ketään,
oma orsi oman onnen rauhaa;
eikä kukaan enää työtä tehnyt
eikä kukaan huollut huomisesta,
kaikki täytti tämänpäivän tuska,
Tuonen varjo ynnä kuolon kauhu.
Liekö liian liki pyrstötähti
outo pistäynyt maanpiiriämme,
kun ei ollut yksin täällä tuska,
oli miekan mahti maailmalla,
katkesivat kansakuntain siteet,
ratkoi rauta ihmisrakkaudenkin,
turtui tunne lempeyden ja levon
veljesvainon vankkurien alle?
Taikka kulki tahto taivahinen,
raippa Herran rangaistuksen kiivaan,
yli maan, sen luomakunnan kurjan,
mutta enin luomakunnan kruunuin,
jotka unhottaneet uhmassansa
oli hengen Herran kaikkivallan,
yksin luottanehet ihmisneroon,
luonnon lakeihin, ei niiden Luojaan?
Taikka oli elon tuska tullut
elon nautinnosta, naurannasta,
itku karkelosta itsekkyyden,
aisti-yöstä yksilöin ja kansain,
koska kultaa kumarreltuansa,
kyllin Mammonata palveltuaan,
uhrata nyt unelmansa parhaat
sai he Moolokille seemiläisten?
Taikka tullut oli kaiken turma,
loppu maailman, tuo ennustettu,
tutkisteltu tuhatvuotten takaa,
armon aamu, vaan myös koston hurskaan,
koska leimaus itää, länttä kiersi,
täytti ihmiskunnan ilmakehän
pauhu pauanteen, ei kuultu ennen,
tunto häviön, ei tuttu muinen?
Taikka päässeet oli irrallensa
kaikki intohimot ihmisheimon,
alku-aikain raakuus ynnä julmuus,
pedot, peljättävät vanhempamme,
kaikki kivihiilikautten hirmut,
hirviöt, maan, meren jättiläiset,
joiden kahlerautain kalskehesen
usein ihmislapsi huutain herää?
Taikka täyttymässä vanha oli,
alkamassa uusi aikakausi,
elo ehtoisamman ihmisyyden,
olo onnen, uuden uskon, rauhan,
syntymässä rohkeampi rotu,
juuriheimo heleämpi, jonka
syvän synnyn, kivun, ähkyn tautta
kaikki kansat vuoteellaan nyt vääntyi?
Taikka turhaa oli tuskat, riemut,
tiedon, taidon tappiot ja voitot,
taistot tahdon, erheet etsiskelyn,
kaikki kamppaelut hengen, aineen,
suotta sukupolvein pyrkimykset,
pyyteet pyhityksen, kirkastuksen,
totta vaihtelot vain yön ja päivän,
valon syttyminen, sammuminen?
Moni tuota yksin tuumi turhaan,
toinen kanssa toverinsa hyvän,
kukin vaati vastauksen siihen
oman mielen ynnä mietteen mukaan;
mutta joka päivä, viikko antoi
aina uutta ajatuksen työtä,
ainehistoa niin ääretöntä,
että siihen kysymykset kuoli.
Turtui tunne, jäähtyi järjen herkkyys,
taukos sydän sykkimästä, herpos
tahto, tarmo hengen jättiläisten,
suurimmatkin sormi suulla seisoi,
koska päässeet oli irti voimat,
joita vallita ei voinut kukaan,
ellei ehkä Ylenluonnollinen,
taikka nälkä, nääntymys ja kuolo.
Yhdet tuumi: "Näinpä taiston tietä
yhtyy idän ynnä lännen kansat,
kaikki kantain ihmiskuntaan uuteen
tuhatvuotten työn ja vaivan heelmät,
tullen tuttaviksi toisillensa,
vaikka taiston, vaikka vainon teitä;
varmaan kaikki tiet vie vihdoin rauhaan,
kansain veljeyteen ja kansainliittoon."
Toiset tuumi: "Kansat kahlehditut
tästä vapautensa vallan saavat,
täyttyy tähkät vuosisatain oraan,
tahdot kyntäjien, kylväjien,
jotka milloin peltojensa poviin
piirsi kirjat vankat vapauskaipuun,
milloin kirjoitti sen miekanterin
ajantietoon tappotantereella."
Tuumi kolmannet: "Ei kolkommaksi
voinut enää aineen aika tulla
kuin tuo vuosisata höyryn, sähkön,
suurten keksintöjen, keinottelun,
kausi kaupan, hyödyn, siirtomaiden,
kullan nälän kirotun, jääkausi
järjen sydämettömän, mi syösköön
sodan, sorron, riiston riettauteensa!"
Mutta neljännet ne neuvoi: "Siinä
juuri tarkoitus on taiston tämän,
että yhteiskuntaluokat yhtyy,
rikkaat köyhtyy, köyhät rikastuvat,
että oikeus, työ maanpiirin perii,
nousee voittoon köyhälistön voima,
kumoo pääoman ja kullan viekkaan
ihmisyyden internatsionale."
Enimmät ei mitään miettinehet,
turhaan tutkineet ei tarkoitusta,
syytä tämän jättitaiston, joka
hurmehuuruun maan ja taivaan peitti;
elivät kuin entiskansat, niinkuin
Niniven tai Babyloonin lapset,
kiivaammin vain karusellin kiertäin,
hurjemmin vain tangotanssin soiden.
Mutta sankarit, maan miekkamiehet,
samos tantereelta tantereelle,
kylvi rakeitansa rautaisia
eestä Luojan, isänmaan ja maineen,
milloin vaipui vallihautain yöhön,
milloin nousi pilvein tuolle puolen,
taikka syöksyi syövereihin meren
älyn, aatteen surman asein uusin.
Mutta myöskin hyödyn henget heräs,
sodan shakaalit ja korppikotkat,
vaani yössä omanvoiton pyynti,
sotarosvous, ruumihitten ryöstö;
hiipi hiljaa kissan askelilla
pimeässä muille nälkä, puute,
paloi paljaaltansa ilvessilmät
ihmispedon pensahista, puista.
Papit, kansain paimenet, sen näki,
kaikki uskot, lahkot, kirkkokunnat,
näki myöskin merkkimiehet tieteen,
taiteen ynnä ihmis-ajattelun;
vaan ei hengen kultakanteleella
vielä ollut valtaa eikä voimaa;
ajan kaikui rautakannel, kenties
joskus huokaus, huuto tukahtunut.
Sillä ajan ylemmistö kärsi,
tunsi tuskaa aatteen aatelisto,
vaikk'ei parahisto parlamenttein,
eivät ministerit, kruununvarkaat,
eivät valtakuntain johtomiehet
eikä kenraalien kensti parvi,
mutta ritaristo hengen, murheen,
ajan herkkä hermosäikehistö.
Tuumi tuota vanha Antti Vaala,
seurakunnan patriarkka pappi,
sattunehen Pohjois-Hämeen puolle,
punaisien sotalinjaa liki;
mietti nuoruuttansa, miehuuttansa
Lapin pitkän yön ja päivän alla,
sieltä siirtymistään, joutumistaan
ajan ankarahan ristiriitaan.
Kovin kärsi myöskin tyttärensä,
tyyni Anna, vuosiltaan ei vanha,
mutta kyllin tuttu tuskan, murheen,
vaikka surustansa suurentunut:
saattanut jo mullan alle oli
miehen oman ynnä lapsen armaan,
yksin maailmasta autiosta
vihdoin koteutunut taaton turviin.
Mutta muudan oli pappilassa,
joka surrut, kärsinyt ei mitään,
Sirkka, sisarensa, nuorin tytär
Antti Vaalan, tyttö reipas, reima,
silmät siniset kuin järven aalto
kulmain ukkospilven tumman alla,
posket punaiset kuin puolat kankaan,
tukka niinkuin vilja tuleentuva.
Oli toinenkin, mi tääll' ei surrut,
jot' ei vaimentanut vaiva ajan,
apupappi, nuori Pekka Pouttu,
tuima, aatteiltansa aivan vakaa,
kiivas muutenkin, mut kiivaammaksi
käynyt yhä kiihtyessä ajan;
purren hammasta hän sanaa saarnas,
pauhas pauanteena Luojan vihaa.
Punaisien puolle rintamata
jäänyt oli seurakunta. Mutta
siitä huolimatta puhui Pouttu
julki, minkä Jumalasta tiesi;
ei hän ollut pelkuri, ei myöskään
kumartaja joukon mielikuvain,
oli kiirehestä kantapäähän
mies ja kirkon pappi, kansan paimen.
Usein varoitteli Antti Vaala,
neuvoi häntä tytär, tyyni Anna,
ettei suotta uskollaan hän uhmais
kansan hurjan, kapinoivan mieltä,
vetäis ylleen rahvaan raa'an vihaa,
joka pappilaa jo kyllin uhkas,
koska käyneet siellä miehet julmat
olivat jo metelöitsemässä.
Mutta tuosta yhä tuimentaikse
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
tuntein tuoltapuolen maisten tuskain
aavistukset autuaitten maasta,
nauttein marttyyrien glooriasta,
okahista orjantappuransa,
jonka painavan jo kulmaluitaan
aisti aatoksin hän haave-hartain.
Sentään tyydyttänyt hänt' ei elo
täällä pitäjässä punaisessa,
ei sen toimiala puolinainen,
työ ei kirkon eikä Herran kiivaan,
missä niinkuin vartioitu vanki
liioinkin hän kansan keskell' liikkui,
kuuluttain ei evankeeliota,
mutta kostoa vain Siinain korven.
Tuonne, missä tulikirnut kiljui,
punakukkiin puhkes pohjan hanget,
missä henget helvetin ja taivaan
soti sielusta tään kansan kurjan,
tuonne, rintamalle, taiston riemuun,
tuskaan sotilaan hän tulla tahtoi,
syttää sankaruutta sydämien,
kaita kaatunutta sanoin lempein.
Pidättäytyä ei enää voinut;
virkahti hän talvi-illan suussa,
koska iltateellään perhe papin
istui perähuonehessa Vaalan:
"Setä", virkahti, hän, lasin ottain,
jonka hälle neiti Sirkka tarjos,
"mitäs sanoisit, jos valkoisien
puolle yrittäisin yössä tässä?"
Hämmästyipä tuosta vanha Vaala,
laski lasin kädestänsä, katsoi
apulaistaan, niinkuin järjen tältä
ois jo vieneet ajan ristiriidat;
kovin kalpeni myös Anna lempee,
painoi päänsä niinkuin hiljaa surren,
yksin neiti Sirkka neuvotonna
tiennyt ei, mik' oli tässä oikein.
Sanan lausui vihdoin vanha Vaala:
"Ohhoh, mitä miettinytkin olet!
Arvaan, että päätökses on tehty,
siks en koe siitä mitään muuttaa.
Ymmärrän sen vankat vaikuttimet.
Tunnen luontees, teräksestä tehdyn,
lujan kautta kuolon kuilujenkin.
Mutta kuinka tulilinjan kierrät?"
Haastoi julki mielihautehensa
Pekka Pouttu, periaatteen miesi:
"Sujahdan ma ensin suksilleni,
hiihdän metsätietä, tapaan siellä
talonpojan, mulle uskollisen
uskon veljen, punikeille viekkaan;
hän mun saattaa salmen poikki, jonka
vastaranta jo on valkoisien."
Oli turha edes vaaksan vertaa
häälytellä hänen aikomustaan.
Katsoi kelloaan. Jo lähdön hetki
eessä oli. Nousi Pekka Pouttu,
hyvästeli vakavasti kunkin,
kultakin sai kädenlyönnin vankan,
sitten silmäin siunauksen toden,
rovastilta vihdoin sanan hartaan.
Haastoi vitkaan hälle vanha Vaala:
"Kuten tiedät, poikaa kolme potraa
mulla siell' on, joist' en tiedä mitään,
mutta tietää halajaisin jotain.
Yks on Yrjö, mutta häll' ei hätää
lääkärinä lie, ei Erkilläkään,
tilanhaltialla, hankkijalla
hevosien ynnä heinän, muonan.
Vaan on poikani myös Pentti siellä
rakehissa rautaisissa, vaikka
tiedä ees en, millä rintamalla,
millä tanterilla taistelleekin;
läks jo kolme vuotta sitten Saksaan,
jätti opintonsa teknilliset,
liittyi jääkäreihin, palatakseen,
koska löisi Suomen suurin hetki.
Palanneeksi olen kuullut hänet,
vaikka aikaa isäinkoissa käydä
häll' ei ollut ole, koska irti
irjui tullessaan jo lauma laaka;
jos sen joukkioiden päässet puhki,
virka viesti, että terveet ollaan,
toimeen tullaan mielin turvallisin,
vaikk'ei kukaan tiedä huomispäivää."
Päätään nyykähytti Pekka Pouttu.
Pian valmis matkalaukku oli,
jonka hälle katsein kyyneltyvin,
huokauksin täytti tyyni Anna;
saattoi hänet portahille saakka,
siinä kuiskas: "Jos sa kuulet jotain
ja jos voit, niin tieto laita, kuinka
elää kenttäpappi Paavo Teljo."
Kaartui vakoon kulmakarvat Poutun,
vaan hän lausui: "Senkin tehdä tahdon,
jos mun tietää sallit, ken on Teljo
ja mik' elämässäs hällä osa."
Vastas Anna hiljaa näin: "Hän vakain
oli ystävä miesvainajani,
mulle tuki tuskan, murheen aikaan,
jolloin särkyi multa sielun peili."
Kyynel kiertyi silmään Pekka Poutun,
periaatteen miehen, uskon urhon,
ja hän lupas, mitä anoi Anna,
mutta vielä vitkallensa virkkoi:
"Armas Anna! Tiedät, että kauan
kiintyneet jo silmäni on sinuun;
vaikka oiskin turhat toiveheni,
sentään sua rakastan ma iki.
Tiedän arvannees jo aatokseni,
mutta työntyessä taipaleelle,
jolt' en tiedä, palannenko koskaan,
vaieta en enää voinut tuota.
Ei! Sa ällös mitään vastaa! Aika
ei nyt rukkasien, kukkasien,
vaan on hetki Herran koston, joka
kohtaa kansoja kuin yksilöitä.
Mutta päättynee myös nääkin päivät,
ajat toiset, armahammat tullee,
jolloin mykkä on jo miekan mahti
ynnä jolloin isänmaa on vapaa;
silloin, vihannoiden rauhan virven,
maassa jälleen aatran, aatteen käyden,
nousten yöstä Luojan aamun, sulta
kysyn: Anna, rakastatko mua?"
Eikä sitten sanonut hän mitään;
lylyn Iykkäs, talvi-yöhön häipyi
kuvajaisna hangen kuutamoisen,
suihkehena suksen oksattoman.
Meni metsätietä, painui korpeen,
piili kuusikkohon kuuraisehen,
silmissänsä tahto teräksinen,
rinnassansa omantunnon rauha.
Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
liittyi likempää tai kauempata
tuohon joskus pauke panssarjunan,
kiväärein tai kuularuiskun räiske;
mutta kuinka sodan onni kulki,
siit' ei pappilassa tietty mitään,
parahinta toki toivottihin,
huolet heitettihin Herran huomaan.
Kuultu kohtalosta Pekka Poutun
eipä myöskään. Päivät, viikot vieri.
Nähtiin vain, ett' oli saanut vihin
hänen lähdöstänsä vihollinen:
kertoi tuosta vartiostot vankat
talon ympärille asetetut,
taajenevat kotitarkastukset,
aina tyhjenevät aitat, läävät.
Tähän asti suurtakaan ei ollut
tehnyt vauriota vainolainen,
joskin jatkuvainen riisto, ryöstö
oli kauhistanut kartanoita;
mutta yltyessä tykkein jyskeen
yltyvän myös tuntui joukon vimma:
kohta huhut hurmetöistä kertoi,
joita kuunneltihin poskin kalpein.
Ammuttihin vanha vallesmanni -
poliisi jo sitä ennen piesty,
veitsin viileksitty kuoliaaksi,
oli hangen alla haudan saanut; -
seuras sitten talokasta pari,
pari pehtoria, Paroonikin,
ynnä kirkonkylän kauppamiesi,
rikastunut sotavoitoistansa.
Vielä eloss' oli kruunuvouti
ynnä vanha Antti Vaala, vaikka
kummatkin kuin vangit puustelleissaan,
punikkien tyysti vartioimat:
saanut poistua ei pappilasta
kukaan, eikä sinne sisään käydä,
ilman lupaa kaartin paikallisen;
samoin oli kruunuvoudin laita.
Kerran keski-yöllä pappilassa
havahduttiin, koska hallit haukkui,
tieltä tiuvut, kulkusetkin kuului;
kohta kuistin eestä äänet ärjyi,
pamahti myös pari laukausta,
vihaisesti koirat vingahtivat,
odotettiin kolkutusta oven,
mutta etääntyivät öiset vieraat.
Kuultiin, kuunneltiin. Kun kaikki hiljaa
jälleen oli tiellä, tienohilla,
varovasti raoitettiin usta,
nähtiin kartanolla kauhun näky:
oli kuistin eessä reslareki,
siinä istui Pekka Pouttu vainaa,
lunta valkeampi kasvoiltansa,
kuuta kalpeampi kulmaluiltaan.
Mutta lähemmä kun käytiin, vasta
nähtiin kaikki kamaluudessansa:
silmin puhkaistuin hän siinä istui,
nenällänsä suuret sankalasit,
pitäin postillata polvellansa,
siitä vieläi viime saarnaa lukein
kuulla kuun ja yön ja tähtein ynnä
hallein, haukustaan jo laannehien.
Itki Anna, itki Sirkka silloin,
kovin nyyhki palkkapiiat, kostui
silmät myöskin vanhan Maunu-vaarin,
renkituvan asukkaan nyt ainoon;
toki rovastilta tahdottihin
tämä säästää kauhun, kuolon kuva,
valjastua eteen reen ja vajaan
vetää piiloon Manan matkamiesi.
Mutta siinäpä jo kynnyksellä
itse seisoi vanha Antti Vaala,
kantain kädessänsä kynttilätä,
harrillansa hopeaiset hapset;
kauhun kaiken arvannut hän oli:
kuullut kulkuset ja hallein haukun,
laukaukset, äänet ärjähtävät,
vihoviimeiseksi vaimoin itkun.
Kohottaen käden toisen virkkoi
äänin vavahtavin Antti Vaala:
"Lepo vainajalle! Uskon urho,
periaatteen miesi, Pekka Pouttu,
mennyt on kuin meiltä rauha, onni;
vallitsee vain vaino maailmalla,
vaan ne varmaan kerran palannevat
niinkuin herättää sun Vapahtajas.
Sota, riita maailmalla riehuu;
sinä Kaikkivallan kasvoin alla
seisot tyynnä niinkuin työnsä tehnyt
työmies, koska päivä mailleen vaipuu.
Päätit kaares kaunihisti. Päässet
iloon uuden, ihalaisen aamun.
Siksi surmaajias en ma kiroo,
soi ei huuliltani koston huuto."
Poistui kynnykseltä kynttilöineen
Antti Vaala valkohapsi; mutta
oli kuin ois hanget hohdon saaneet,
talven tähdet kiillon kirkkahamman,
josta maa ja metsä huurtehinen
kimmelteli järven jäälle asti,
paistoi takaa taivaanrantojenkin
niinkuin näkymätön joulukirkko.
Vasta monen pitkän viikon päästä
kuultiin, kuinka kuoli Pekka Pouttu:
päässyt tien hän oli risteykseen,
missä vartoi hevosmiesi häntä,
mutta järven jäälle tultuansa
tapas turma hänet, luodit viuhui,
hepo haavoittui, he vangittihin,
surmattihin suulla ilkkuvalla.
Jyly tykkein Vilppulasta vieri,
kertoi kevättalven taistelosta,
missä henget suon ja harmaankiven
kävi sotaa suurta Suomenmaasta:
vaipuvako Venäjän ol' yöhön
suku Suomen, pohjan ääriin pantu,
vaiko kunnialla kuuluttava
vahtipaikkaa, verin varjeltua?
Puoleen punaiseen ja valkoisehen
kuuluneet ei pitäjällä kaikki,
oli myöskin rauhan ystäviä,
jotka suri sodan, sorron yötä:
joku vaari vakaa, vieras vielä
ajan aatoksille riehuville,
joku nuorukainen intomieli,
haaveksija ihmisyyden uuden.
Syrjemmässä sotatiestä seisoi
kunnanlääkäri ja lukkarikin,
karski kansanmiesi kumpainenkin,
mutta myöskin paras patriootti,
samoin kansakoulun opettaja
Heikki Helo, mielipiteiltänsä
sosialidemokraatti kyllä,
vaan ei kypsä surman, turman tekoon.
Joskus yksitellen sai he luvan
käydä pakinoilla pappilassa,
luona vanhan, viisaan Antti Vaalan,
istahtaa tään sohvakulmaan tuttuun;
teetä juotiin, piippu poltettihin,
ajan ongelmia aprikoitiin,
taikka muisteltihin muinaisia;
taasen häivyttihin talvi-iltaan.
Saapui joskus joukko suurempikin,
heidän johtajanaan Kiijan Matti,
harras kristitty, mut myöskin kiivas
kommunisti alkukristillinen,
kiistelemään kanssa Antti Vaalan
asioista iankaikkisista
taikka kuuntelemaan, kuinka noista
eloon ajalliseen neuvon noutais.
Jakoi viisauttaan vanha Vaala,
käytti kieltään kärsivällisesti,
opettaen, ohjaellen, missä
näki siihen totisen hän tarpeen;
ketään tuominnut ei, humahteli
sanat lempeät vain huuliltansa
erhetyksistä vain ihmis-elon,
ihmishaavehien harhateistä.
Monen silmä silloin vettyi salaa,
monen rinta raskahasti huokas,
monen mieleen ajan hurjuus muistui,
missä tää ol' ainoo rauhan maja;
ja he saivat niinkuin aavistuksen
ihmisistä ihanampain aikain,
mennehistä, tulevista kenties
kerran halki huurun hurmehisen.
Tuli tuokin päivä, jolloin saapui
rovastilaan lähetystö rauhan
hiljaisena, levotonna hiukan,
katsein tuonne, tänne pyrkiväisin,
pyytämään, ett' ollakseen hän ottais
rakentaja tällä rintamalla
aselevon, ehkä rauhan, josta
sitten siemen kautta kansan kulkis.
Huomas heidän aivoituksestansa
Antti Vaala vaarallistunehen
tilanteen jo punaisella puolla,
koittaneen jo hetken kohtalokkaan;
huomas myös, kuink' oli myöhäsynty,
naivi, naurettava tuuma heidän,
hyödytöntä rauhan rakentelu;
siitä itsensä hän irti sanoi.
Lähetystö läylimielin poistui.
Päivä länteen laski. Tykkein jyly
kiihtyi, lähestyi. Maantiellä nähtiin
jonot pitkät, jotka etelähän
näytti pyrkivän kuin pakoon turmaa.
Toisahalla taivas paloi. Nousi
liekit kylistä ja kartanoista,
hätämerkit häijyläisten menon.
Pantiin maata sentään pappilassa,
vaikka nukkunut ei kukaan. Anna
hiljaa, hehkuvasti rukoeli,
Sirkka kiinteästi katsoi yöhön;
eri kummallai ol' luonnonlaatu,
eri teitä aatoksensa kulki,
pyrki samaan pyhään pyytehesen:
valkamaan tään veljesvainon meren.
Yhtä unetonna yössä lepäs
vuoteellaan myös vanha Antti Vaala,
katsoin kuurapuita kuutamossa,
niiden läpi tähtitelttaa taivaan,
joka kaartui kuolevaisten ylle,
yli kansain, valtakuntain kiistain,
suurna, suunnatonna, rauhallisna
niinkuin luonnon ensi aamun koitto.
Maisen riemun, tuskan tuollapuolen
liikkui aatos vanhan Antti Vaalan,
meloi merta aavaa kaikkeuden,
siitä sijaa ihmisyyden etsein;
eipä muovau muotoon aatos elon,
antau kaavaan Hengen kaikkivalta,
katkoo kahleet ajan, paikan, rientää
niinkuin koski kohden ijäisyyttä.
Entisen hän elämänsä näkee:
ensin piimäsuuna pikkaraisna,
papin poikana, tään alla katon,
missä nyt hän on jo patriarkka;
muistaa venematkat, marjaretket,
lumilinnat sekä hiihtomäet,
kelkkatienkin avannolle, kevään
ensi pälvet, urvut, niittypurot.
Ah, ei koskaan aallon ollut kimmel
kirkas niinkuin silloin, koska aukes
salmensuuhun hopeainen läikkä,
kevätpäivän päältä lämmittäissä;
eikä koskaan lemu lehden tuoreen
tuntunut niin pihkantuoksuiselta,
kuin se tuntui päivän mennen mailleen,
lahden poikki valkeutta valain!
Eikä koskaan enää korven kannel
huokaellut sydänhuoliansa,
kuin se huokas piltin pienen kuulla,
joka kuusten alta pilviin katsoi,
peitti sitten päivän paistamasta,
laati salotielle sammalmajan,
mihin piili niinkuin Nahkasukka,
ettei löytäis häntä Pitkä käärme.
Vaan jo luisti aatos Antti Vaalan
lukioon ja koulukaupunkihin,
jonka tutkittihin joka kolo,
joka kissan jälkeen kivet vinkui;
peruukkeja peljättiin, mut silti
tehtiin koulussakin kolttosia,
joista kauan sukupolvet kertoi,
koulun tulevaiset kolttosniekat.
Teki tempun tuiman Antti Vaala:
pässin, köytyn kartanolle koulun -
vahtimestarin lie ollut otus -
houkutteli luokkahuonehesen!
Syntyi siitä huuto hurja, melu,
touhu, pauhu kuin maailmanloppu,
tuli taisto tuima, pässi pukki,
moni poika pakaroitaan painoi.
Ryntäs tuonne luokanpääkin; eipä
pässi tiennyt hänen arvoansa,
astui taapäin askeltaan vain kolme,
sitten kuusi eteenpäin ja - mäiskis!
Riensi rehtorikin. Sai hän saman!
Voitto oli poikain ynnä pässin,
kunnes koulun arvovallan vaaraan
apu saatiin vahtimestarilta.
Kylätieltä tiuvut soivat, kuuluu
ruoskan roiske sekä äänet raa'at,
eipä huomaa noita vanha Vaala;
huulillansa hymy onnellinen
elää muinaisissa muisteloissa,
paremmissa poikapäivissänsä,
joiden kulku kohti kultalyyraa
valmistaa jo vakavuutta elon.
Kaartuu Antti Vaalan aatoksissa
ylioppilaan jo ylväs aika,
kausi syväin sydänkamppailujen,
mutta silti muistoiltansa kuulaan;
luki, kulki luennoilla, liittyi
silti laulajien parveen lietoon,
ilohetket isänmaan hän koki,
koska tyhjeni ja täyttyi maljat.
Eikä unhotu hält' ensi lempi,
joka syntyi sydänkuulla kerran
honkain hopeaisten holvin alla,
koska kiilsi maassa, puussa kiteet;
sujui suksi, juoksi juttu, nalja
kera naisen nuoren kuudan-yössä,
taivahilta niinkuin tähtiseule
satoi haavehisin outo hartaus.
Sydänkuulla ensi lempi syntyi,
helmikuulla kuvat heljät nähtiin,
vaahtokuulla lemmen vaivat, huolet
huhtikuulla, toivot toukokuulla,
kesäkuulla kukat kummat, helpeet
heinäkuulla, elokuulla tähkät,
kunnes täyttyi syksyn tähtein alla
tarkoitus ja tahto suuren Luojan.
Suoritti hän papintutkintonsa,
vietti häitä kera kullan armaan,
muutti Lappiin, Suomen pohjoisimpaan
seurakuntaan, hyyn ja hallan maahan,
missä tarpeen oli lemmen leimut,
kaikki riehut, roihut rinnan nuoren,
ellei mieli jääksi jähmettyä
Turjan yössä auringottomassa.
Hyvin muisti hän sen illan, jolloin
astui autioon hän pappilahan,
kylmään, kolkkoon: lumi lieden peitti,
perälautsan hanki vankka varjos;
vaan kun varrottiin, kun tulta tehtiin,
puihin kotvan porolappi puhui,
leimahti jo liekit korkealle,
tupa kohta kotoisalta tuntui.
Muisti matkojaan hän erämaissa,
retkiänsä revontulten alla,
kuinka pulkka tuntureita puikki,
laski laaksoon, tuolta nousi jälleen,
vieri virstat hukan huutelemat,
penkereet vain penin kuuluttamat,
kunnes kerran uudenvuoden yönä
hänet saattoi Ruijan rantaan saakka.
Lumimyrsky oli. Pohjatuuli
järisytti jäistä maata, merta,
Iyijynraskahina laineet vyöryi
vasten rantaa valaan pyyntipaikan,
josta ruumiit meren jättiläisten
kalansisälmykset kauas haisi,
missä painamana pakkotarpeen
eli, taisteli tok' ihmis-eläin.
Kolkutettiin. Kuullut vanha Vaala
tuot' ei muinaisilta muisteloiltaan,
näki hän vain elämänsä unta,
kuinka juuret juuttui, perhe kasvoi;
kuinka vihdoin taaton kuollen haki
takaisin hän synnyinpitäjäänsä,
missä elon ensi aamun nähnyt
oli hän, kai kohta viime ehtoon.
Tämä ollut oli taaton huone,
keinunut hän tuossa tuoliss' oli,
milloin vaatineet ei kansliahan
häntä kasteet, kuulutukset, peijaat;
siinä vierryt myöskin Antti Vaalan
oli aika liki akkunata,
jonka takaa pellot, niitut paistoi,
näkyi tapulin ja kirkon katto.
Muistaa taattonsa hän muhoilevan,
miehen hienon, oppineen ja hyvän,
jonka otsaa vieläi kaarsi kajo
niinkuin Kustaan siron aikakauden;
muistaa maammonsa hän armaan, jolta
ensi laulut hän Tegnérin oppi,
sai hän suvaitsevan lempeyden
hymyellä niinkuin Lenngren, Bellman.
Muistaa hän myös siskot, veljet rakkaat,
sopusoinnun, missä kasvoi katras,
ristiriidat, joihin heitti heidät
ajan armottoman kiistat kiivaat,
jotka kulki kautta yhteiskunnan,
katkoi perheiden ja siskoin siteet;
tervehtänyt veljeään ei veli,
tuskin tuttu hyvän päivän sanoi.
Kolkutettiin kerran toisen. Kohta
kuului kumu eteisestä, äänet
karjui karheat, ja taaton turviin
syöksyi Sirkka sieltä paitasillaan.
Heräs Antti Vaala aatoksistaan,
nousi vuoteessansa ryntäillensä,
mutta tuskin ylös ehti ennen
kuin jo huoneen hurja lauma täytti.
Seurakuntaan kuuluneet ei tähän
Antti Vaalan vainolaiset. Mitä
ollut liekin mieronkierto-kansaa,
puuta juuretonta, vallitöiden
valistamaa taikka tehdaspaikkain,
ryysyläistä, kasvattamaa kadun,
rääsyläistä, räntää ihmis-elon,
eläinkansaa esikaupunkien!
Vaan nyt kaikill' oli vaatteet uudet,
punakaartin puku oivallinen,
saappaat ehjät, siistit vyöt ja sukat,
tuolla kaulus, tällä kaulahuivi,
mutta samat sihtas silmät päässä,
samat juoksi juovat suusta korviin,
sillä muodonmuutoksessa oli
sama unhottunut heihin sielu.
Sisimmäisen roudan sielu, kirsi
suomaan pohjattoman, rannattoman,
jok' ei nähnyt kesää ollut koskaan,
tuntenut sen lämmön läikähdystä,
joka pyrki päivään, aurinkohon,
mutta tietämättä muuta tietä
oloon onnellisempaan kuin murhan,
murhapolton, ryöstön, herjan häijyn.
Oli kuin ois hävityksen henget
kaikki irti olleet onkaloistaan,
tuhmuus, tuhman elonkoulun käynyt,
kovuus, virittämä virkamiesten,
kerska, markkinoiden mahtiponsi,
luihuus, salavihaisuus ja vilppi,
petos, raakuus, pelkuruus ja julmuus,
miss' ei ollut rangaistuksen uhkaa.
Ja he sihtailivat, tähtäilivät
colteillansa kohti Antti Vaalaa,
jonka suojaks Sirkka juossut oli,
itse turvaton, hänt' turvaamahan.
Ärjyivät he äänin hurjistunein:
"Tyttö tieltä! Pappi metsän korpeen!"
Heidän eessään vanha Antti Vaala
niinkuin honka lakkalatva seisoi.
Ja hän loihe tyynnä lausumahan
niinkuin tietäjä vuossatain takaa
taikka taivahalta ukkoslonka,
jok' ei vielä salamoita sada,
mutta vitkaan kiertää, kaartaa tienoon,
jylyll' etäisellä ilmoittaen,
ettei kauan viha Herran viivy,
että läsnä rikoksen on kosto.
Näin hän haastoi: "Nyt on voitto teidän.
Tehkää tehtävänne! Jos te jostain
muusta kenties mua syyttää voitte
kuin vain siitä, että pappi olen,
viekää minut metsän korpeen! Tuosta
kohos heimonikin hengen työhön,
tuonne talvisien kuusten alle
minut korven kansa kolkatkohon!
Vaan jos syypää siihen vain ma olen,
mitä tehneet ovat taattonikin,
kansaa kasvattaen, opettaen,
ett' on tiedon alku Herran pelko,
seisten sodan niinkuin rauhan aikaan
aina kansan puolla kansan miesnä,
silloin jos mun korven kansa surmaa,
päätyy kuoloni tään kansan päälle.
Silloin pimeys maata peittää. Silloin
kaadun eestä valon valtakunnan,
silloin minä kansa oon, te ette,
minuss' elää kansan tahto pyhä,
eikä teissä, hirmuvaltiaissa,
pettureissa lain ja maanne vapaan;
vaikka teit' ois tuhat yhtä vastaan,
enemp' on tuo yks kuin teitä tuhat!
Sillä kerran aamuruskon siivet
singahtavat yli täänkin ajan,
komeampi korven kansa nousee,
heleämpi hengen vilja heilii;
silloin kysytä ei teitä täällä,
kysytään vain niitä, jotka näki,
mitä kätki kansansielun syvyys,
vaikka maata pilkkopimeys peitti."
Kohos korkeana Antti Vaalan
pää, kuin kirkko kylän kesken kohoo,
iski säkeniä silmä harmaa,
niinkuin iskee tulta pii ja teräs;
mutta pamahtaa jo laukaus, lankee
verissään hän eteen vainolaisten,
jotka kirkkain kirouksin häneen
surman aseitaan taas suuntailevat.
Silloin särähtäen ruutu särkyy,
siitä laukaus, lähetetty tarkkaan,
lattialle murhamiehen kaataa,
joka joukon ensimmäisnä riehuu;
kumu kuuluu kartanolta, paukkaa
kiväärit ja kuularuiskut pauhaa,
kunnes kautta kylän huuto kulkee:
"Tääll' on valkeet vapauttajamme!"
Hujan hajan niinkuin hukkaparvi
pakenee nyt lauma pappilasta,
mutta useimmille liian myöhä
on jo pako: kinokseen he kaatuu,
toiset kuutamoisen järven jäälle
sillä saarettu on kaikki kylä;
joku harva komeroista korven
vielä etsii elämälleen turvaa.
Mutta pappilassa murheen yötä
vielä kauan valvottiin. Ei kuollut
varsin ollut Antti Vaala, vaikka
vaappui elon, kuolon vaihtehella.
Isän avuks, aikaan oikeahan,
sinne oli Yrjö-poika tullut
sitomahan haavaa rintaluussa,
jonka punikin tuon luoti puhkas.
Sidottiin myös haava murhamiehen,
pirtin puolle hänet kannettihin,
missä hän sai hoidon, hoivan tarkan,
niinkuin oli Annan armas tahto;
itse, vuoroin kanssa Sirkka-siskon,
valvoi taattonsa hän vuotehella,
kanssa Yrjö-veljen ynnä Erkin,
tänne tulleen aamutähtein alla.
Mutta Pentti? Missä oli Pentti,
Antti Vaalan poika nuorimpainen,
polyteikkari, mi Saksan leiriin
lähtenyt ol' lupaa kysymättä?
Joukon johdattaja, jääkär' itse,
tuohon tiesi vastauksen varman:
kinokselle, kuolon kuutamohon,
nukahtanut oli nuorna Pentti.
Lisäs siihen vielä Lauri Linko,
hänen kumppaninsa kuolon työssä,
johtaja sen etujoukon pienen,
joka täällä vahvistusta vartoi:
"Minun vierellein hän kaatui. Minun
kauttain teille tervehdykset laittoi,
ettei murhein häntä muistettaisi,
mutta iloittais maan vapaudesta."
Sentään kyynel siskoin silmät täytti;
pois he huonehesta hiipi hiljaa,
johon jäi vain jääkäri ja Sirkka
luokse vanhan Antti Vaalan vuoteen.
Lepäs horroksissa sairas; löysi
lempi lemmen, sielu sielun nuoren,
kukan kaltaalt' iankaikkisuuden,
missä aatos niinkuin aika seisoo.
Silloin aukenivat vanhan silmät,
ja hän heihin hetken, kaksi katsoi,
niinkuin aavistuksessaan jo nähnyt
ois hän taivahisten taikapeiliin,
jotka kohtaloita kuolevaisten
kuvastaa jo ennen kuin ne täyttyy,
vaeltaissa aamun, illan varjoin,
taikka nousten kerran keskipäivän.
Ja hän hiljaa hymyellen liitti
käden käteen, niinkuin siunatakseen
heissä koita koreampain aamuin,
lehtipuita tapain lempeämpäin,
rauhan viitaa viherjämpää, missä
susi ei ois toisellensa susi,
metsää, miss' ei surma suota hiihtäis;
sitten taas hän silmäluomet sulki.
Kalpeni jo tähdet talvistaivaan;
huljui päällä kylän ynnä korven
huurtehisen huomenrusko, mutta
ruskotti myös punaruusut hankein,
toiset taiston tasapäisen tuomat,
toiset auennehet kostoon kolkkoon,
koska rangaistuksen rautakourin
puhdistettiin punikeista tienoo.
Enemmän ol' ensi sunnuntaina
kansaa kirkolla kuin ennen koskaan
saarnaa kuulemassa, jonka piti
reipas kenttäpappi Paavo Teljo,
muistutellen ajan murhesyytä,
syntynyttä kansan syntein vuoksi,
mutta myöskin Luojan laupeutta,
haastavata hautojenkin yli.
Hänpä vihki myöskin urhokummun,
johon vieretysten peitettihin
Pekka Pouttu, periaatteen miesi,
ynnä miekan miesi Pentti Vaala;
voimakas jos oli saarna, vielä
oli voimakkaampi haudan vihki,
koska äänetönnä kansa kuuli,
kuinka maan nyt vankka seisoi vapaus.
"Mitä täällä mietti taatot harmaat
muinen kirvesvartta vuollessansa,
sen nyt raiutamme rautakirnuin,
kaiutamme kaikkein kansain kuulla;
mutta mitä turhaan maammot tunsi
illoin väätessänsä värttinätä,
sen nyt kuulutamme kuularuiskuin,
airueina revontulten alta.
Tuiskutamme tuliputkin, teemme
tiettäväksi tykkein jylinällä,
että Mesikämmen meidän noussut
unestaan on vuosisataisesta,
armahdust' ei pyytäen, ei antain,
kuolemaa vain kynsin, hampain kylväin,
kaikki kauhistaen voimallansa,
käpälällä yrön yhdeksäisen.
Vaikka haavoistaan se vuotaa verta,
kohti etelää sen kulku entää,
astuu armeija, kuin korpi liikkuis,
tiensä ryskehellä eespäin raivaa,
väliin väljään hyvän ynnä pahan
sarkasankarein on noussut seinä,
vaatein vakaumuksen, uskon tulta,
ihanteita itse-uhrin jalon."
Ja hän siunas kaksi sankarhautaa
tapaan tuttuun esivanhempien,
eikä ollut silmäkulmaa kuivaa,
koska multa kirstunkanteen sattui,
hyinen hiekka isänmaan tään karun,
jonka eestä urhot kuoloon kulki,
ilomielin isät, poiat, koska
puunti punaisena pohjan taivas.
Silloin, silloin näky outo nähtiin:
haudan partahalle vanha Vaala -
jonka luultiin vuotehelleen jääneen
vuoksi haavan, joskin paranevan -
juoksee avopäisnä, hapset harmaat
hartioilla, vilun viiman alla,
mutta tuike alla kulman tuiman
niinkuin loimu Turjan loihdun yöstä.
Ja hän huutaa kaiken kansan kuulla,
päätään pitempänä kuin on kansa:
"Vannokaamme, ettei vainolainen
enää koskaan näitä maita tallaa,
ettei kanna orjan kahlehia
enää koskaan kansa Suomen korpein,
eikä ryssäll' enää tietä tänne
muuta kuin vain ruumiittemme yli!"
Vannoi kansa valan jylhän, vakaan,
tuonpa kuuli tuima talvipäivä,
korjasi sen talven tuuli korpeen,
korpi huokasi sen järvein jäälle,
vieri sieltä viittateitä pitkin
kyliin, kaupunkeihin kaukaisihin,
toistui sieltä valat toiset vastaan,
yhtyi yhteisehen kansan tahtoon.
Mutta koska koko seurakunta
kertas sanat salamoivat, jotka
lausui voimillansa viimeisillä
vielä paimen sen ja patriarkka,
silloin herpos henki vanhan Vaalan,
ja kuin Mooses Israilin hän kuoli,
nähtyänsä maan, min Luoja lupas;
siirtyi toivojensa tähtitarhaan.
Eespäin, etelään taas joukot marssi;
mutta kunnahalleen kirkon luokse
sankarhauta jäi kointähden koittoon,
päivän kirkkauteen, kuun kimmelteesen,
päällään risti koruton, min yli
usein kulki pimeys ja valkeus,
muistutellen milloin muinais-öistä,
milloin töistä alkaneiden aikain.
Mutta korkealla yllä kummun
ihmisriemun ynnä ihmismurheen,
yllä maisten muistoin, toivojenkin
kulki totuus niinkuin Herran henki,
tuolla niinkuin tulen, pilven patsas,
täällä taas kuin suvituulen kuiske,
siinä armahinna, suloisinna,
missä syvin synnyinmaan on rakkaus.